Polkupyörän eläkevuodet Sisiliassa

Sain perjantaina sähköpostia Italiasta (kuvassa). Viestin lähettäjänä oli se nuorukainen, jolle toukokuussa luovutin Jopo Cruiserini Palermossa. Kaveri oli onkinut sähköpostiosoitteeni majapaikastani, ja vaikutti lähettämänsä viestin perusteella olevan edelleen kovasti innoissaan fillaristaan.

Näinhän sen piti mennäkin. Pääasiallisena tavoitteenahan oli löytää pyörälle hyvä koti. Sellainen uusi kuljettaja, joka antaisi menopelille vielä lukuisia kilometrejä, eikä heivaisi sitä roskikseen heti seuraavassa kadunkulmassa.
Tai enhän minä siinä hetkessä mitään kummempia tavoitteita ajatellut, kunhan luovutin polkupyörän randomilla valitulle kulkijalle. Sellaiselle, joka näytti tuon kyseisen fillarin näköiseltä henkilöltä.

Intuitiollakin voi siis natsata kohdalleen. Ehkä hyvin usein natsaakin, vaikka meidän järjen äänemme haluaakin ottaa kunniaa monista sellaisista asioista joissa sille ei sitä kuuluisi. Toisaalta taitaa olla myös niin, että vain juuri "järkevä mielemme" ylipäänsä hamuaa sitä kunniaa. Kun menee tunteen mukaan, ei itsekeskeisillä arvoilla ole niinkään väliä.
Järkevät päätökset eivät aina siinä hetkessä ole niitä viisaimpia, mutta ehkäpä niistä monien viisaus paljastuu vasta ajan myötä.

Joka tapauksessa nyt näyttäisi siltä, että ex-fillarillani on luvassa makoisat eläkevuodet Sisiliassa.
Ehkä menen itse joskus perässä, ajattelen ainakin nyt, kun juuri talviaikaan siirtynyt Suomi valmistautuu uuteen horros-sesonkiin.

Huominen on huomisen tänään

Törmäsin tässä taas erääseen itsessäni  vuosien varrella häirinneeseen ja vaivanneeseen asiaan. En nyt puhu lievästä hyppyrinenästäni, hieman eritasossa olevista silmistäni, nenänvarressani sijaitsevasta patista tai muista minua ulkoisiin silmiin määrittävistä seikoista.
Olen nimittäin ollut, ja olen vieläkin, varsinainen mestari tekemään asioita huomenna. En siis tänään, enkä varmasti vielä huomennakaan tänään. Vaan aina huomenna. Siirtelen siis tekemisiäni, alottamisiani ja lopettamisiani tulevaisuuteen, koska en jaksa, viitsi tai ole kiinnostunut niitä juuri tässä hetkessä tekemään. Tulevaisuushan on hyvä aika tehdä asioita, kun kulloisessakin nykyhetkessä tulevaisuutta ei varsinaisesti ole olemassakaan.

Tällä kertaa muun tärkeämmän, kuten kotona muhimisen ja aamu-unisuuden tieltä sai väistyä itselleni rakkaaksi muodostunut juoksuharrastukseni. Asia josta olen todella innoissani, ja jonka tiedän edistävän hyvinvointiani ja rytmittävän päivääni oivallisesti.
Kuitenkin heti kun sain itselleni tekosyyn jättää tämän merkityksessään rutiiniksi asti kiipineen aamupyrähdyksen tekemättä, alkoi ote lipsumaan. Johtuiko tämä syksyn tuomasta ilmanalan muutoksesta, vai mistä? En tiedä.
Suurimmaksi osaksi uskoisin sen johtuvan oman mieleni luomista esteistä. Kaikki muu taitaa olla uskottelua ja todistelua.
Ensin tuli flunssa, joka veti oikeasti selkärangan koukkuun ja mielen maahan. Kipeänä ei saa urheilla, sanoi äiti ja koutsit, mutta sairasteluhan jatkuu mielessä juuri niin pitkään kuin sen haluaa jatkuvan. Ja tässä tapauksessa siis nimenomaan: niin pitkään kuin sen haluaa olevan jollekin esteenä.
Flunssa meni, ja ääni palasi. Mutta ei palannut motivaatio lenkkeilyyn. Tai itseasiassa motivaatio kyllä palasi, mutta jokin silti esti. Olin jo pakottamassa itseäni polulle, mutta sitten napsahti kuin tilauksesta korispelien tiimellyksessä selkä jumiin.
Ai kuinka ihana tekosyy taas pitkittää sairaslomaani huomiseen... ja taas huomiseen.

Ei kai saa yleistää, mutta melkoisen monella ihmisellä on kummallinen tapa lykkäillä asioita tulevaisuuteen, jossa ne voidaan sitten unohtaa tai siirtää taas eteenpäin mikäli koetaan tarpeelliseksi. Erittäin yleistä tämä lienee sellaisille, jotka painiskelevat erilaisten riippuvuuksien kanssa. Riippuvuudethan tuntuvat perustuvan siihen että asioita lopetetaan tulevaisuudessa.
Kaikki varmasti tuntevat ihmisiä, jotka lopettavat joka päivä tupakanpolton ”tämän askin jälkeen”, aloittaa terveellisemmän ruokavalion ”kesäloman jälkeen”, tai rajoittaa railakasta alkoholin käyttöään ”pikkiksen 50-vuotisten jälkeen”, kun siellä tulee kuitenkin otettua.
Kouluajoilta monilla on varmasti muistissa ne hienot suunnitelmat tehdä tehtävät kerrankin ajoissa. Niitä suunnitelmia oli sitten kiva muistella kello viimetinka, kun painoi hommia pikkutunneille saakka päihittääkseen deadlinen.
Asioiden tekemisen aloittajia on aina huomattavasti paljon enemmän kuin itse tekijöitä. Tosiasiassa kuitenkaan yksikään taulu ei roiku seinällä tulevaisuudessa lyödyllä naulalla, vaan se perkele pitää lyödä seinään aina nyt.
Ongelma lienee ilmeisen yleinen, kun tähän itsepetokseen on luotu oikein instituutiokin: Uuden vuoden lupaukset.

Henkilökohtaisesti olen havainnut ja tiedostanut ongelmani, joka on jo hyvä lähtökohta asioiden korjaamiselle. Toisaalta onko tässä nyt käsillä klassinen häntäänsä jahtaava koira, kun se huomiseen siirtäminen pitäisi lopettaa jo tänään? Lopettamisen aloittaminenhan on jo aloitettu kun ongelma on tiedostettu ja yksilöity.
No... kattellaan huomenissa.

Itse jälleenaloitin lenkkeilyn huomenna 2,5 viikon ajan, kunnes tänään sain itseni lopulta aamutuimaan jolkottelemaan kympin siivun. Kyllähän teki taas hyvää!
Ja miksei olisi tehnyt? Olinhan saanut päivälle mitä erinomaisimman startin liikunnan ja raittiin syysilman myötä. Ja mikä ehkä vieläkin merkittävämpää, olin onnistunut murtamaan muurin pääni sisälle rakentamastani vankileiristä ja kirjaimellisesti juoksemaan vapauteen. Ainakin hetkeksi pakenemaan oman valvovan mieleni alta.
Nenäthän on helppo oikoa Nordströmin klinikalla mikäli sen tarpeelliseksi kokee, ja suiroihin huuliinkin saa stuffinkia vaikka ruokatunnilla, mutta nämä pään sisäiset mielen koukerot on aina vähän mutkikkaampi homma. Vaatii melkoisen paljon voimia tunnistaa ja tunnustaa virheensä, ja lähteä niitä vielä itsessään prosessoimaan ja korjaamaan.

Siihen on yksi ainoa lääke: Päätös.
Huomenna menen lenkille tänään, enkä huomenna.

Merkkipäiviä ja sihijuomaa

Eilen minulla oli merkkipäivä.
Siitä on nyt tasan puoli vuotta kun jäin työttömäksi. En uskonut luovani uraa tällä saralla painaessani oven takanani kiinni edellisessä työpaikassani, mutta kuusi kuukautta on kuitenkin siis vierähtänyt uuden "työnantajan" leivissä.
Kelan leipä on melkoisen kapea, mutta toisaalta myös hyvin antoisa kun siihen osaa oikein suhtautua. Nykyisessä työssäni työttömänä työnhakijana minulla on ollut runsaasti aikaa tehdä sellaisia asioita jotka minua oikeasti kiinnostaa, ja pohtia hieman elämäni linjoja uusiksi.

Edelleenkin. Työttömyydessä noin ylipäänsä on se vaara, että sen pitkittyessä turhautuu ja tuskastuu toimettomuuteensa. Varsinkin jos työttömyys uhkaa toimeentulemista yhteiskunnan rattaissa ja markkinatalouden puristuksissa. Tällainen tilanne altistaa varmasti vajoamaan syvemmällekin synkkyyteen, mikäli sellaiseen on taipuvainen eikä omaa itse kykyä pitää itseään aktiivisena. Kukaan ei tule nostamaan aamulla sängystä, ja syyt laittaa kello soimaan pitää keksiä itse. Työttömyydestä löytää varmasti itselleen tekosyyn rämpiä mielensä syövereihin, ja pysyttäytyä siellä. Toisaalta taas, jos tekee parhaansa tilanteensa muuttamiseksi ja kohentamiseksi, niin ei voi kuin vain hyväksyä vallitsevat tosiasiat. Se usein helpottaa. Se ei tuo leveyttä tilinauhaan, mutta se helpottaa.

Tässä puolen vuoden aikana olen ihmetellyt työvoimatoimiston roolia tämän maan tiukassa työttömyyskurimuksessa.
En ole ennen ollut kyseisen instanssin kanssa juurikaan tekemisissä, mutta tässäkään tilanteessa en koe saaneeni minkäänlaista apua tai tukea tuolta suunnalta.
Paikallinen konttorimmekin tuntuu olevan täynnä paperinippujaan kahistelevia virkailijoita, joiden ensisijaisesta tehtävästä ei liene heillä itselläkään selvyyttä. En sano tätä millään pahalla, ihmettelen vaan.
Minulle soitettiin sieltä kesällä, ja kysyttiin puhelimitse tilanteestani. Puhelun päätteeksi ilmoitettiin, ettei minun kannata paikan päällä näyttäytyä mikäli en erityisesti koe siihen tarvetta.
Syssymmällä halusin kuitenkin tietoa erilaisista vaihtoehdoista joita minulla tilanteessa olisi. Huomasin myös, että puhelimessa antamani tiedot oli merkitty rekisteriini täysin virheellisesti, joten halusin henkilökohtaisen tapaamisen työvoimaneuvojan (vai mikä lienee titteli?) kanssa.
Tapaaminen kyseisen kummelihahmon kanssa toi kuitenkin itselleni vain yhden lisäkysymyksen: Miksi minä olen työttömänä, ja tämä tosielämän heikkihela viettää aikaansa lämpimässä toimistossa saaden siitä vielä luultavasti taloudellista korvaustakin?
Sain sieltä varattua ajan tuon laitoksen paikalliselle psykologille, joka olikin jo järkevämpi tapaaminen. Harmi että aikani tuolla meni niiden tietojen hankkimiseen, joita olin ensimmäisellä reissulla lähtenyt hakemaan. Olisin nimittäin mielelläni keskustellut tuolla myös pääni sisällöstä.

Erään muusikonretkun kanssa pohdittiin torikahvilassa tämänhetkisiä toiveammattejamme. Ei vilissyt jutuissamme lääkäreitä, valkokauluksisia virkamiehiä tai ahnaita bisnesmulkkuja.
Huomattiin myöskin, että kummankaan toiveammateissa ei tulotaso pääsisi äitymään kovin suureksi. Toisaalta taas työt eivät myöskään sitoisi käsiä liiaksi muulta elämältä ja sinne keskittyviltä ambitioilta.
Ystäväni mainitsi toiveammatikseen jakeluauton kuljettajan, ja itse mainitsin postinkantajan.

Jos ei voi löytää niin mielekästä hommaa itselleen, josta saa muutakin kuin kuukausittaisen muistutuksen sen mielekkyydestä tiliotteeseensa, niin on kai parempi pitää työnkuva sen verran yksinkertaisena, ettei se häiritse oikeata elämää.
Mutta tämä onkin vasta suunnitelma B syystä että...

Ajattelin kuitenkin kokeilla vielä toista polkua. Ilmoittauduin opintojen pariin, ja kevääseen saakka olisi ohjelmistossa opintopisteiden kartuttamista valitsemillani aihealueilla. Ja siitä sitten eteenpäin mikäli homma tuntuu mielekkäältä.
Joten nyt kynät teräväksi, pakataan reppu ja opettajalle omppu. Ehkäpä pääsen jopa heittämään yläfemmat koulun käytävillä Brandon Walshin kanssa, kuka tietää? Näinköhän tästäkin jannusta leivotaan vielä viisas?
Jos ei, niin postinjakajiakin aina tarvitaan.

Mutta hei muuten! Itseni olisi siis myös elettävä, muuten opiskeluni menevät kovasti hukkaan. Opintoni mahdollistavat myös työnteon täysipainoisesti, joten edelleenkin olen valmis tarttumaan hanakasti toimeen mikäli jollakulla on jotain työtä tarjolla. wink wink. Nykymaailman meiningin mukaisesti teen rahasta mitä vaan.

Puolvuotis -juhlapäivän kunniaksi korkkasin muuten sihijuoman. Tapahtuman luonteeseen hyvin epäsopivasti 'holittoman tosin. Mitään suurempaa vastaanottoa minulla ei ollut, oli sen verran kiireinen päivä olla työtön.

Tarinan opetus: Parempi aiemmin kuin myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Ja kuka edes määrittelee mikä on myöhään?

Ulos kaapista

Varoituksen sananen: nyt seuraa suuremman luokan kaapista ulostautuminen.
Toinen varoituksen sananen suurempien pettymysten ehkäisemiseksi: se ei kuitenkaan koske sitä mistä torikahviloissa juorutaan tai mitä ensiksi ajattelitte.

Olen nimittäin ruvennut pitämään juoksemisesta. En tätä suunnitellut, eikä tässä ole tarkoitus satuttaa ketään. Asiat johtivat toiseen, ja nyt vaan kävi näin.
Ajauduin tilanteeseen vaivihkaa. Pari kuukautta sitten aloin miettimään keinoa, jolla saisin päiväni paremmin startattua, ja näin ennalta ehkäistyä passivoitumista ja turhautumista jolle pitkittynyt työttömyys saattaisi itseni altistaa.
Joka aamu siis, suoraan vällyistä, kiskaisen kengät jalkaan ja juoksen lenkin. En mittaile matkoja, vaan menen fiiliksen mukaan. Joskus menee femma, joskus kymppi. Näin ounastelisin.
Ja minkä buustin se päivään tarjoaakaan. Samanlaista herätystä päivään en voisi siemailla mistään kaupallisesta pullosta, hörppiä lempimukistaan tai lukea kirjan sivuilta. Se että saa veren kiertämään ja hengityksen aktivoitumaan ensitöikseen aamulla, tarjoaa huikean startin päivään.
Positiivisten kokemusteni myötä ajatukseni koko juoksemista kohtaan on muuttunut positiivisemmaksi ja kulmat ovat pyöristyneet. Näin ei ole ollut aina.

Päinvastoin. Olen suhtautunut juoksemiseen hyvinkin negatiivisesti, jopa vihamielisesti. "Juokseminen on tylsää", "minuahan ei tuonne polulle saa", "ei mun polvet kestä juoksemista". Tällaisia ajatuksia päässäni vilisi aikaisemmin kun yritin itseäni pakottaa polulle.
Jälkikäteen ajateltuna tuntuvat hyvinkin pitkälti tekosyiltä laiskuudelle. Sitähän se pitkälti onkin.
Toisaalta myös kokemukseni juoksemisesta ovat suurimmaksi osaksi joukkuelajien oheisharjoitteiden parista, jossa harjoittelu on ollut anaerobista. Sen tähden mieleeni on ehkä myös pinttynyt ajatus siitä, että juokseminen on jatkuvaa hengästystä ja ponnistusta, ja tämän takia ei varsinaista hinkua ole polulle ollut.
Nyt on kuitenkin tekosyyt heivattu, ja pinttymät kiillotettu, ja olen äärimmäisen onnellinen löydettyäni itselleni uuden harrastuksen. Joka vieläpä edistää fyysistä hyvinvointiani ja haastaa minua henkisesti.

Mielessäni olen pyöritellyt jo jonkin aikaa myöskin ajatusta Maratonin juoksemisesta. Viime lauantaina sain ajatukselleni vahvistuksen, kun juoksin iltalenkillä vahingossa puolimaratonin. Päätös kypsyi, ja ensi kesänä mennään. Tai maratonihan on jo alkanut, se vaan huipentuu synnyinkaupungissani Tukholmassa järjestettävään joukkotapahtumaan.
Ei kai se sen kummempi homma ole noin fyysisesti? Kai sitä kuka tahansa hyvässä kunnossa oleva pystyy 40+ kilometriä noin kuntonsa puolesta juoksemaan, jos mitään kummempia aikatavoitteita ei ole?
Ennemminkin tällaisen paatuneen juoksuvihaajan haaste liittynee siihen, että saa itselleen uskoteltua heikommallakin hetkellä, että koko homma on sen päämäärän arvoista. Itsensä ylittämistä. Vieläpä epämukavuusalueella.
Katsotaas miten tässä käy, ja miten ei.

Tarinan opetus: Ei kannata olla liian vahvasti jotain mieltä, koska sillä vain turhaan rakentaa vankilan mieleensä ja rajoittaa elämäänsä.

En halua omistaa

En halua omistaa majaani.
Uskon, että juuret liian syvällä maaperässä surkastuttavat siipeni.
Haluan ettei asumus vie huomiota asuinkumppaneilta.

En halua omistaa tavaroita.
Uskon että liika tavara täyttää elintilani.
Haluan täyttää elintilani onnellisuudella, en asioilla jotka voivat hajota ja hävitä.

En halua omistaa passia.
Uskon yksilöihin ja niiden jatkuvaan muutokseen.
Haluan että minut määritellään sen mukaan kuka olen, enkä sen mukaan mikä minun oletetaan olevan.

En halua omistaa toista ihmistä.
Uskon ettei ihmistä voi omistaa.
Haluan että kanssakäymiseni perustuvat vapauteen ja arvostukseen. Ei omistamiseen tai hallitsemiseen.

En halua omistaa elämääni omistamiselle.
Uskon, että jos olemisen tarkoitus on vain omistaa, haalia ja hallita haalimaansa,
voin yhtä hyvin olla olemattakin.

Haluan vain vapauden, tasapainon ja rakkauden.
Niitäkään ei voi omistaa. Ne kuuluvat kaikille.

Tieto lisää tuskaa

Täytyy alkuun tunnustaa, etten ole seurannut uutisia koko kesänä. Telkkari on pysynyt kiinni, lehdet jääneet pläräämättä ja radion aamushow't kuuntelematta. Kaiken kukkuraksi kun tuossa tovi sitten vielä kokeiluluontoisesti jätin facebookin tietovirran klikkikoukkuineen, voin sanoa että tietämykseni ison pahan maailman viimeaikaisista tapahtumista lähentelee tokaluokkalaisen poikani tasoa. Itseasiassa varmaan hänkin tietää enemmän siitä, mitä pahaa kreikkalaiset ovat kesän aikana tehneet, miksi pitää suvaita tai olla suvaitsematta, mikä on Isis tai miksi milloinkin lakkoillaan?

Ei minulla ole mitään varsinaista uutisboikottia päällä, enkä yritä kieltää uutisissa juutattavan negatiivisen paskan olemassaoloa maailmassa. En vaan yksinkertaisesti ole kokenut tarpeelliseksi seurata maailman meininkejä. En halua yksityiskohtaista tietoa nälänhädistä, sodista, talousongelmista tai muista katastrofeista. Voin olla huolissani maailman epäkohdista ilman spesifimpääkin faktaa niistä.

Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Sitä en osaa sanoa todeksi tai epätodeksi. Sen kuitenkin tiedän, että tietämättömyyteni maailman asiosta ei saa minua kokemaan itseäni yhtään vähäisempänä ihmisenä kuin aiemminkaan. Sen sijaan koen että kun näkemättä ja kuulematta jää roppakaupalla negatiivista huttua, jää myös sen tuoma painolasti uupumaan harteiltani. En toki tarkoita, että yksittäisen ihmisen pitäisikään kantaa koko maailman murheita harteillaan, mutta lähestymiskulma kaikkiin tapahtumiin ja uutisoitaviin aiheisiin on niin negatiivinen, että kyllä siitä aina vähän harmaata tarttuu kuulijaan vaikkei siinä erityisemmin piehtaroisikaan. Ja pitää muistaa, että mitään uutisia ei kannata ottaa vastaan kritiikittä. Näkökulmat ovat aina jonkun esittämiä. En haluaisi mistään salaliittoteorioista paasata, mutta jokuhan meitä noiden uutistenkin välityksellä pitää otteessaan.

Maailma on pienentynyt viime vuosikymmeninä hurjasti, kun erilaiset viestintävälineet ovat kehittyneet. Tietoa saa välitettyä maapallon toiselta laidalta toiselle yhdellä napin painalluksella, ja halutessaan voi maapallon ympäri lentää parissa vuorokaudessa. Mutta missä vaiheessa on sanottu, että ihmisen pitää tietää ja imuroida itseensä kaikki maailman huolet ja murheet? Auttaako se maapallon toisella puolella sodassa kuolleiden ihmisten omaisia, jos minä tiedän kuinka monta henkeä sota on vaatinut ja näen videokuvaa heistä rämpimässä pommitetuissa raunioissa? Eipä varmasti.

Itse asiassa olen huomannut, että kun en ole ottanut vastaan uutisia ja ympäristöni jossa luovin on ikäänkuin supistunut, minulla on jäänyt enemmän energiaa ja voimavaroja keskittyä niihin lähellä tapahtuviin asioihin, ja jeesata oikeasti sellaisia ihmisiä joiden elämään voin suoranaisesti vaikuttaa.

Loppupelissä sama paskahan täälläkin on vallalla kuin monissa uutisten vakiomaissa: Ahneus, egosentrisyys ja pätemisen sekä poliittisen peniksenmittailun tarve hallitsee kuvaa. Pienemmässä mittakaavassa ehkä. Ja täällä ihmisten tukirangat eivät ehkä ole niin helposti katkottavissa kuin monissa muissa maailman kolkissa. Sen takia kilpi on pysynyt kiiltävänä, ja ihmiset hymyilevät vielä tarvittaessa.

Vai pitäisikö sittenkin olla huolissaan asioista joihin ei voi vaikuttaa vaikka haluaisikin? Auttaako jeesustelu torikahvilassa tai sosiaalisessa mediassa ihmisiä, joista uutisissa puhutaan? Saako synninpäästön heittämällä pari kymppiä vuodessa hyväntekeväisyysjärjestön vallan rattaiden voiteluun. Ja onko ulkomaille tarjottu hyväntekeväisyys sittenkin lopulta vähän kuin länsimaisen lääketieteen tarjoama burana särkyyn? Johtuuko köyhyys ja nälänhätä köyhyydestä ja nälänhädästä?

Minä en tiedä, ehkä joskus tiedän.


Vinnie Paz f. Block McCloud - End Of Days

Itsensä voittamista

Istuskelin sunnuntaipäivänä rantakivillä Lahden sataman läheisyydessä katsellen, kuinka eri näköiset, -ikäiset ja -kokoiset ihmiset vilahtelivat rantaraittia ohitseni.
Erilaisia ihmisiä vilistelee pitkin rantaväylää tavallisenakin sunnuntaina. Tänä kyseisenä pyhänä erotuksena oli kuitenkin se, että monilla oli varsin sporttiseksi rakennettu ulkoinen habitus, ja kilpailunumero rinnassaan.

Rantakatua juosten ja hölkäten matkaansa taittaneet sadat ihmiset olivat osallistuneet Uusi Lahti -juoksuun, jonka reitti siis kiersi Lahden satama-alueen lävitse.
Juoksuharrastus tuntuu nyky-suomessa olevan kovasti voimissaan. Ja vaikka juokseminen juoksemisen vuoksi ei olekaan tuntunut meikäläisen kupilliselta teetä, on mielestäni hienoa, että iso kansanosa on löytänyt itselleen harrastuksen ja elämäntavan, joka oikeasti tähtää hyvinvointiin. Kymmenen vuotta sitten jos keskiverto-Virtanen olisi sanonut osallistuvansa Maratonille, olisi siihen heti epäilty liittyvän jonkinlainen vedonlyönti. Nykyisellään tuo reilu 42 kilometrin rypistys tuntuu olevan melkoisen yleinenkin suoritus lenkkeilijöiden keskuudessa.

Juokseminenhan on siitä hieno harrastus, kun se on niin alkeellinen. Toki hifistellä voi aina: varusteita ja juoksukouluja löytyy, ja juoksukenkiinkin voi halutessaan työntää suuriakin rahamääriä.
Ihan peruskivessään laji ei kuitenkaan poissulje mitään yhteiskuntaluokkaa tai liikuntakykyistä kansanosaa pois varustevaatimuksillaa tai kalleudellaan. Kaikki ovat lähtökohtaisesti samalla viivalla. Kirjaimellisesti. Ja vaikka voitkin siis vaikuttaa harrastamisen mukavuuteen erilaisilla tarvikkeilla, on avainasemassa itsensä piiskaaminen entistä kovempiin suorituksiin lenkkipoluilla.

Kansallisella juoksuajalla on aivan varmasti positiivinen heijastus kansanterveyteen noin fyysisestä vinkkelistä, mutta uskoisin sen olevan erinomainen tapa vahvistaa itseään myös henkisesti. Hienointa juoksemisen kaltaisessa harrastuksessa onkin mielestäni se, että se pistää ihmiset säännöllisesti kilpailemaan itsensä kanssa, ja haastamaan nimenomaan itseään.
Yhteiskunnassa ja työelämässä kun lähestulkoon kaikki perustuu nykyään vertailuun ja keskinäiseen kilpailemiseen, on äärimmäisen tervetullutta että ihmiset harrastavat enenevässä määrin asioita, joissa he etsiskelevät omia rajojaan nimenomaan itsensä haastamisen kautta. Kun rajoja etsiskelee itsestään, eikä niinkään tulostaulukoista tai sijoituksista, pääsee paljon paremmin tutustumaan siihen ainoaan henkilöön jonka kanssa on pakko olla tekemisissä.
Jos aina vaan heijastaa omaa osaamistaan muiden tekemiseen, saattaa omistakin taidoista syntyä helposti vääristynyt kuva. Omaan kuvaan omasta tekemisestä kun vaikuttaa muihin verratessa myös muiden suoriutuminen.

Vaikka näissä organisoiduissa juoksutapahtumissa onkin numerolaput rinnassa, ja suoritukset kellotetaan, uskoisin, että suurimmalle osalle kilpailunumero on vain todistuksena osallistumisesta, ja aika kellotetaan vain jotta itse kukin voisi haastaa itsensä kovempiin suorituksiin vastaisuudessa. Loppupelissähän tärkeintä juoksu-, tai monissa muissakaan huippu-urheilun ulkopuolisissa liikuntaharrastuksissa, ei varmastikaan ole se suoritus siellä kilpailussa, vaan se mitä tapahtuu siellä poluilla silloin kun näihin kilpailuihin valmistaudutaan. Kilpailuissa sitten mitataan se, onko asioita tehty oikein, ja miten hyvin itsensä haastamisessa on onnistuttu, mutta pääpaino harrastuksessa on se harjoittelu ja työn tekeminen päämäärien saavuttamiseksi. Pätee muuten sovellettuna liikuntaharrastusten ulkopuolellekin.

Täytyy myöntää etten itse en ole koskaan ollut erityisen innokas juoksija. Liikunta toki on ollut aina tärkeä osa elämääni, mutta juokseminen ilman mitään porkkanana toimivaa pelivälinettä on tuntunut kovin tylsältä tavalta liikkua. Luonnossakin tykkään kyllä liikkua, mutta mielummin kävellen. Siten pääsee paremmin fiilistelemään ympäröivää luontoa. Ehkä olen itse aikojen saatossa rakentanut liian jyrkän juoksuvastaisen mielipiteen, ja se määrittelee tekemistäni vielä tänäkin päivänä.

Olen kuitenkin onnistunut herättämään omaa olematonta juoksuharrastustani siinä määrin, että saan itseni raahattua joka aamu, välittömästi sängyn pohjalta, läheiseen metsään juoksemaan vänintään 3 kilometrin lenkin. Matka ei todellakaan ole mikään maailmoja mullistava. Teen sen lähinnä sen takia, että olen huomannut saavani sekä kroppani, että pääni paremmin mukaan uuteen päivään, kun pistän ruhon ja pumpun heti alkuun tekemään pikkuisen ylimääräistä. Joskus vedän tuon kolmosen lenkin pariinkin kertaan, riippuen hieman siitä, millaisia liikuntarasitteita on muiden lajien parissa tarjolla myöhemmin päivällä. Sen olen huomannut, että tosiasioiden hyväksyminen on tässäkin tapauksessa tarpeellista. 36- vuotias ei ole enää parikymppinen, ja 6 kilometrin aamulenkki jättää jälkensä tällaisen peruskuntoisen jaksamiseen esimerkiksi illan futispelissä enemmän kuin 3 kilsan aamuhölkkä.

Yhtä kaikki minulle on ollut jo melkoinen itseni ylitys pakottaa itseni polulle joka aamu. Vaikka mistään mullistavista matkoista ei tosiaan olekaan kyse, on ollut todella palkitsevaa vierailla epämukavuusalueella niin säännöllisesti, että se tuntuu päivä päivältä vähemmän epämukavuusalueelta.
Siitähän lienee kyse juoksuharrastuksessakin, ja esimerkiksi Maratoniin valmistautumisessa. Määrätietoisesta ja pitkäjänteisestä valmistautumisesta kohti tavoitetta, itseään askel askeleelta enemmän ylittäen.
Ehkäpä minäkin vielä jonain kauniina päivänä repäisen Maratonin merkkipaalun elämäni ansioluetteloon. Ihan vain jo senkin takia, etten ikinä uskoisi sitä tekeväni, ja pääsisin jälleen kerran todistamaan itselleni, ettei monissa asioissa kannata olla liian jyrkkä.

Kiireetön kesä 2015

Kiireettömyys on aika upea olotila. Omaksi onnekseni sain viettää pian syksyn tieltä väistyvän suven 2015 vapaana kiireestä. Meni se tosin myös taloudellisesti hieman laihoissa merkeissä, mutta pieni vyön kiristely on halpa hinta siitä, jos samassa rytäkässä on onnistunut hieman murtamaan kiireen illuusiota mielessään.

Sitähän se kiire kaiketi on? Keksitty ja oman pään sisällä luotu homma, asennekysymys. Mitään konkreettista tai käsinkosketeltavaa kiirettähän ei varsinaisesti ole olemassakaan. Se ei kävele vastaan työpaikan käytävällä, eikä se aja kyljestä sisään risteyksessä.
Kiire luodaan korvien väliin joko omalla toiminnalla tai toimimatta jättämisellä, tai sitten se syntyy itsestä riippumattomista syistä. Usein kuitenkin kiireisenä autossa rattia hakatessa kannattaa syyllistä etsiä ennemmin sieltä peruutuspeilistä, kuin väärin vaihtuvista liikennevaloista tai neljän ruuhkista.
Kiirehän on myös hyvin yleinen tekosyy olla tekemättä asioita. Aika useassa keskustelussa kuulee jossain välissä mainittavan, kuinka on kiire. Jotkut ihmiset kulkevat ympäriinsä hokien kuinka jatkuva kiire pitää otteessaan. Kyllä se kiire pian mielen valtaakin kun sitä tarpeeksi jaksaa hokea.

Kannattaa muistaa, että useimmiten kiire on valinta, ja sille on siten siis vaihtoehto. Kyse on pitkälti siitä miten asioita elämässään arvottaa. Jos myöhästyt naapurin Ritvan 50-vuotisjuhlista sen takia, että olet hörpännyt Jussin kanssa vielä toisenkin kupin kahvia, on vaihtoehto ollut olemassa.
Jos taas juokset työpaikalla päättömänä paperipinot lentäen ja avaimet hukassa, on sillekin vaihtoehto. Se, että omienkin empiiristen havaintojeni mukaan ajat ovat laihat, ja työpaikat kiven alla, ei kuitenkaan poista tuon vaihtoehdon olemassaoloa. Jos annat tirehtöörien kasata harteillesi vastuita, ja suostut tekemään enemmän kuin ehdit, olet valintasi tehnyt. Tuomiosta ei voi valittaa. Olet sen hyväksynyt arvottamalla taloudellisen yltäkylläisyyden havittelemisen oman henkisen hyvinvointisi edelle.

Joskus taas kiireen tunne iskee päälle, kun auto ei starttaa tai lento on myöhässä. Tai muuten vaan stressimittari alkaa kohota punaiselle sellaisista syistä joihin et itse voi vaikuttaa. Silloin ei auta kuin tehdä mitä voitavissa on, mutta hyväksyä itsestään riippumattomat syyt sellaisinaan. Se oikeasti helpottaa.
Usein jo asioiden laittaminen mittasuhteeseen jeesaa tilanteessa. Mikä on oikeasti niin tärkeää, että sen takia kannattaa panikoida ja laskea huomattavasti valmiuttaan toimia tehokkaasti?

Asioiden hyväksyminen on muutenkin aika hyvä ohjenuora elämään. Kaikesta tulee paljon mutkattomampaa kun hyväksyy asiat, tilanteet, itsensä ja muut ihmiset sellaisena kuin ne ovat. En tarkoita sillä sitä, että pitäisi jäädä killumaan tuuliajolle elämän vietäväksi, kun asiat vain nyt sattuvat olemaan näin.
Tee parhaasi asioissa joihin pystyt vaikuttamaan, ja nollaa negatiivinen vire hyväksymällä asiat joihin et pysty vaikuttamaan. Turha nillittäminen syö miestä rotan lailla.
Hyväksymisestä ja sen tärkeydestä elämässä saisi jo ihan oman lukunsa. Ehkäpä sellainen joskus vielä syntyykin.

Tietysti tässä kaikessa nousee esille sellainen ajatus, että helppohan se on työttömän retkun sieltä torikahvilasta huudella mukaviisaita ajatuksiaan kiireestä ja kiireettömyydestä.
Niin onkin.
Nämä nyt ovat vain ajatuksia, joita on enenevässä määrin pyöritellyt, kun ollaan päästy lähemmäs syksyä, ja ihmisten askeleet alkavat nopeutua kaupungin vilinässä.

Muistetaahan ottaa lunkisti, mut ei liian lunkisti että pysytään pystyssä.

Metsään on tullut jo syys (ehkä). Vintillä tuulee taas (ehkä)

En muistanut kuinka tärkeä keino kirjoittaminen oli tuntemuksieni purkamiseen ja ajatusteni jäsentelyyn. En muistanut, ennen kuin tartuin taas toimeen ja aloin kirjoittaa. Muistutuksen sanana minulle toimi muistutuksen sana, joka tuli taholta jolta en sitä osannut odottaa. Ajattelin siis ottaa muikkarin vakavasti ja ruveta taas kirjallisiin tehtäviin.

Kirjoittaminenhan on ollut läsnä koko kesän. Ei tässä ole oikein muuta tekemistä ollutkaan kuin lukea tai kirjoittaa, mutta jotenkin ehdin jo vieraantua ajatuksesta puskea mieltäni interwebin tietoviidakkoon julkisesti pällisteltäväksi. Vähän taisi olla myös jonkinlainen lukko päällä. Koin ehkä että sanottavat on nyt sanottu, ja runsauden sarvi puristettu tyhjäksi. Jälkikäteen ajateltuna kuulostaa kuitenkin tekosyyltä, itse rakennetulta esteeltä.
Alkuperäinen tarkoitushan ei ollut ottaa kirjoittamisesta mitään paineita, vaan enemmänkin laskea ajatuksia ruudulle lähinnä omaksi ilokseni, ja jos löytyisi edes yksi henkilö, joka kunkin tekstin plärää läpi, on sen julkinen versio tehnyt tehtävänsä.

Muutamalta taholta on tullut kysymyksiä ja pyyntöjä oman cyber-kirjallisen tieni jatkamisesta, joten annetaan mennä kun hyvässä alamäessä ollaan muutenkin. Lisäksi blogisivuillani on nyt visiteerattu keväästä lähtien 15000 kertaa. Ei maailmoja mullistavia lukemia, mutta ehkä muutama heistä on sieltä myös jonkun ajatuksen saanut mukaansa. Tai sitten äidilläni on käsi hellänä klikkailusta.

Kuitenkin. Aktivoituminen on nyt tapahtunut, joten on aika taas käskyttää sormia painelemaan näppäimiä järjestyksessä, jossa ne mahdollisesti muodostaisivat sanoja. Nämä niin kutsutut sanat taas oikeaan järjestykseen aseteltuina saattaa muodostaa heijastumia mietteistä ja ajatuksista, joita nuppini sisällä kehittelen. Ihannemaailmassahan nämä kokonaisuutena muodostavat sitten helppolukuisen ja runsassisältöisen tekstikokonaisuuden, mutta se lienee jo liikaa vaadittu.

Pistetään kuitenkin teevesi kiehumaan, ja katsotaan mitä tulee. Edelleenkään en aio linjata tarkemmin tämän sivuston aihealueita. Ruokablogia en kuitenkaan ala pitämään. This is not a threat it's a promise!

Kiitoksia muistuttajalle. Anteeksi kaikille.

Kurjuuden maksimointia

Tässä kun on pian kolme kuukautta ollut työttömänä, on ollut aikaa pohdiskella asioita monelta eri kantilta. Toisaalta kun tuon kolmen kuukauden aikana ei ole ropissut penniäkään mistään, on tällainen tavallinen muovilusikka suussa syntynyt pulliainen joutunut myöskin pällistelemään meininkiä hyvin uudesta vinkkelistä.
Vaikka tässä nyt en itse ole koskaan mikään rahamies ollutkaan, on perusduunarinakin oravannahkoja siunaantunut siinä määrin, että on päässyt hyvin hyppäämään mukaan kulutusyhteiskunnan pyörteisiin. Siihen samaan kertakäyttökulttuuriin johon markkinavoimat ovat meidät totuttaneet siinä määrin, että pidämme sitä ihan normaalina käyttäytymisenä.

Kaiken kaikkiaan tilanne on (ollut) haastava, mutta myöskin mitä suurimmassa määrin tervehdyttävä. En muista, että pitkään aikaan olisin yhtä tarkasti miettinyt mitä ruokakaupassa koriini keräilen. Toisaalta en myöskään muista, että pitkään aikaan olisi taloudessani hukkaan heitettävien ruokatarpeiden määrä myöskään lähennellyt nollaa kuten nyt.

Kun on vähän, saa se helposti miettimään asioita myös isommassa kuvassa. Mikä on oikeasti tärkeää, ja mitä ihminen todella tarvitsee elämänsä pyörittämiseen?
Sitä selviää loppupelissä aika vähällä: kutakuinkin sateenpitävä katto pään päälle, ja ruokaa elääkseen. Siinä se. Kaikki muu on lopulta turhaa. Tai jos ei turhaa, niin ainakin luksusta, jota ei oikeasti tarvitse.
Kun ilonaiheita ei tuo markkinoiden suurin telkkari tai isompi auto kuin naapurilla, niin ne ilon- ja onnellisuuden siemenet löytyvät paljon pienemmistä ja yksinkertaisemmista asioista. Ihan tästä elävästä elämästä. Ainakin jos asioihin niin asennoituu. Koko ruletti yksinkertaistuu huomattavasti.
Tietysti aina voi itkeä ja valittaa. Miettiä miten voisi olla, ja rypeä omassa paskassaan. Asennekysymyksiä.
En kuitenkaan usko että monikaan kuolinvuoteellaan harmittelee sitä, ettei koskaan omistanut Bentleytä tai reissannut maailmaa ympäri. Ehkäpä se ei loppuviimein olekaan tärkeää millaista soppaa särpii, vaan kenen kanssa?

Lapsilta on tässäkin asiassa hyvä ottaa oppia. Lapsen elämänmallihan on todella aito ja ennakkoluuloton. Lapsethan eivät murehdi vanhempiensa autojen merkeistä, puhelimiensa malleista, asumustensa huonemääristä tai siitä, mennäänkö Disneylandiin vai siihen viereiseen leikkipuistoon. Eivät ennen kuin me aikuiset aivopesemme heidät murehtimaan siitä. Ehkäpä pienistä asioista iloitseminen ja yksinkertainen elämä ovat sellaisia asioita, jota meidän kannattaisi lapsiltamme opetella. Elämähän ei kuitenkaan ole niin vakavaa kuin millaisena me aikuiset sen usein erehdymme yhteiskunnan ja markkinavoimien pelottelemana näkemään.

No. Sellaisia pohdintoja, tällä kertaa. Nyt kohti keskikesän juhlia. Katotaas jos vaikka jussin jälkee natsais jotku duunihommat. Ei muuten, mutta saisi jotain tekemistä. Toimettomuuden tunne meinaa toisinaan ottaa vallan. Toisaalta silloinhan voi lähteä vaikka pelaamaan tennistä, joka on kivaa.

Hyvää juhannusta!

Kääntöpuolellakin on kääntöpuoli

Eilinen päivä ei ollut osaltani paras mahdollinen. Siihen sisältyi paljon sellaisia asioita ja sattumuksia, jotka nyt ei varsinaisesti saanut suuta hevosenkengälle. Ei kai aina voi hymyillä, joskin olen oppinut, ettei ihan pienistä takaiskuista kannata ruveta murjottamaankaan.
Viimeisen vuoden aikana on osunut niin paljon vastatuulta kohdalle, että heikompaa saattaisi hirvittää. Onneksi olen äkännyt, että vastatuuli on toiseen suuntaan myötätuuli. Ja että tuulen suuntaa mukailemalla hommat helpottuu. Kääntöpuolellakin on kääntöpuoli, luin jostain värssykirjasta juuri yhtenä päivänä. Itämainen sananlasku, kuulemma.

No kuitenkin. Eilen ei siis ollut elämäni paras päivä. Lasten kanssa oli toki päivällä hauskaa, mutta iltasella oli vähän tyhjä olo, ja tuntui etten ollut saanut oikein mitään aikaiseksi. Tiedättehän näitä päiviä.
Ehkä lohdutukseksi, ehkä siitä syystä että olen teeaddikti, soin itselleni iltateen hollolalaisella huoltoasemalla. Mukillisen höyryävää liptonia.
Kun sitten istahdin takaisin autoon, ja yritin sitä käynnistää, kuuluikin pannuhuoneesta vain ivallista hirnumista, joka sitten vaimeni jättäen auton rötköttämään elottomana huoltsikan pihaan.
Siinä vaiheessa voin sanoa, että käyrät nousivat huippuunsa, ja olin aivan varma että ratkean hallitsemattomaan itkuun samaisessa paikassa ja hetkessä. Omaksi yllätyksekseni kuitenkin kävi niin, että repesin hysteeriseen nauruun.

Johtopäätös: Joko olen sekoamassa, tai sitten voin paremmin kuin koskaan.
Tarinan opetus: ?

Kotiinpaluu (Lahti on aina Lahti)

Kyllä siinä paluumatkalla meinasi pahimmillaan hiipiä ahistus selkärankaa pitkin liian ylös, mutta onneksi se jäi tuohon lapaluiden tasolle möllimään, ja lopulta ajokorttikin oli tarpeeksi siivittämään meikäläisen Suomen kamaralle. Kaikilla muilla tahoilla tuntui homma olevan ns. eurooppalaisella tasolla, mutta yllättäen italialainen Alitalia yhtiö, joka operoi Palermo-Rooma -välin, osoittautui kovin kankeaksi tapaukseksi.
Loppu kuitenkin hyvin, ja hieman puolenyön jälkeen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ilmojen halki taivaltaneen pötkön renkaat osuivat kiitorataan Vantaalla. Voittaja!

Tähän väliin täytyy langettaa kiitokset Suomen konsulaatille Roomassa, ja Äidilleni, jotka jeesasivat ja konsultoivat minua tässä kiperässä tilanteessa.

Maanantaina pääsin jo treffaamaan itselleni tärkeitä tyyppejä, ja tallustelemaan itselleni tärkeän pikkukaupungin katuja, ja se tunne kertoi kaiken. Tuntui kuin olisin palannut jonnekin jonne todella kuulun. Vaikka reissuni oli kestänyt vain reilun kuukauden päivät, oli fiilis kuin olisin ollut poissa aivan liian kauan.
Ehkä se johtui siitä, että hyvin alkeellisella tavalla matkatessa aika jotenkin tuntui paljon pidemmältä kuin normaalisti. Siksi oli jotenkin käsittämätöntä, että olin ollut muualla vain kuukauden.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin tuntemukset kotiin palatessa olivat tärkeä indikaatio retken onnistumisesta. Ne kertoivat että tämä todellakin on koti (ihan kuin siinä olisi ollut pitkään aikaan mitään epäselvää). Ei ehkä niin suuri, pramea tai pitkällä historialla varustettu kuin moni muu paikka, mutta tää on mun Lahti!

Osalleni tähän hetkeen osuneet työttömyys ja kodittomuus voisivat tietysti paluun hetkellä hirvittää, mikäli osaisi stressata tällaisista isossa kuvassa häviävän pienistä ongelmista. Onnekseni omat harmaat hiukseni johtuvat kuitenkin jostain muusta kuin stressaamisesta. (Mistäköhän se muuten johtuu? Onko väriaine yksinkertaisesti loppu?)
Tietysti pitkässä juoksussa voi toimettomuus ruveta syömään rotan lailla, ja muiden sohvissa luuhaaminen myös, mutta eiköhän tässä jotain keksitä niin kuin ennenkin. Voi muuten natsatakin. En ole nimittäin ikäni puolesta enää epäseksikäs työmarkkinoilla: sen lisäksi että erosin vuodenvaihteen tietämillä länsimaisesta lääketieteestä ja kirkosta, erosin hiljattain myös iästä.

No aikahan sen sitten näyttää mihin päin laiva lähtee lipumaan. Luultavimmin hyvillä tuulilla kohti onnellisia satamia.
Sitä odotellessa: mukavaa viikonloppua kaikille!

Loppuhässäkät

Viimeinen ilta Palermossa ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Alkaessani pakkailemaan kamojani huomasin passini kadonneen. Tai siis en huomannut, koska se oli kadonnut. No siitähän ensireaktiona alkoi pienimuotoinen paniikki hiipiä takaraivoon. Sain sen kuitenkin aisoihin vakuuttelemalla itselleni, että asiat kyllä järjestyy, kuten niillä on tapana.

Soitto Suomen konsulaattipäivystykseen jeesasi, ja sieltä ottivat yhteyttä Suomen päivystykseen Roomassa. Sanoivat, että mukanani olevan ajokortin ja poliisilta haetun katoamisraportin pitäisi riittää. Valitettavasti 'pitäisi' on sellainen ajatus, joka täällä Italiassa tuntuu toistuvan yhdessä sun toisessa yhteydessä. Toivottavasti tässä tapauksessa kuitenkin konditionaali väistyy, ja hommat käyvät toteen.
Soittivat puolestani Alitalia -lentoyhtiöön, ja saivat sieltä sellaista tietoa, että ainakin Palermo-Rooma -siirron pitäisi maan sisäisenä lentona onnistua (taas pitäisi). Mutta että loppuviimein päätös lennolle päästämisestä on kuitenkin lentoyhtiöllä.
Roomaan pääseminenkin olisi tosin jo puoli voittoa, sillä mikäli jatkot eivät onnistuisikaan, olisin silloin kaupungissa jossa voisin saada hieman virallisemman matkustusdokumentin mukaani. Tämä Palermon poliisin vääntämä lappu kun näyttää enemmänkin tokaluokan matikan pistarilta kuin miltään viralliselta poliisiraportilta. On siinä leima kuitenkin.

No. Eiköhän tämä läpi mene. Ainakin luulisi. Tai toivoa ainakin sopii. Ollaanhan kuitenkin kaikesta huolimatta EU:n alueella, jossa harvemmin edes mitään todisteita olemassaolosta kysellään.

Muuten on vähän sellainen tyhjä olo, kun määränpää on saavutettu. Hinku päästä Lahteen moikkaamaan mun tyyppejä on kyllä kova. Toisaalta taas reissukin on ollut mitä onnistunein. Jos tällä tiedolla pitäisi päättää uusiksi, että lähteekö reissun päälle ollenkaan, niin vastaus olisi ehdoton kyllä. Ehkä jotain asioita tekisi eri tavalla, ja pitäisi ehkä passista paremman huolen, mutta plussat voittaa miinukset siinä määrin että kyllä tämä pitäisi nähdä.

Ehjänä lähdin reissuun, ja tarkoituksena oli palata ehjempänä takaisin. Ja näin myös kävi, ellei oteta lukuun auringon polttamaa käsivarsi- hartiaseutua. Kuitenkin omissa oloissa asioiden miettiminen, sekä maailman ja kulttuurien ihmetteleminen on tehnyt jannulle hyvää. Ja avannut paljon asioita ja antanut vahvistusta jo olemassa olleisiin ajatuksiin. Pieni roadtrippi oman pään sisälle aika ajoin ei tee ainakaan pahaa.

Itse viihdyn itseni seurassa, ja kykenen olemaan tyytyväisenä myös ilman jatkuvaa sosiaalista härdelliä. En ole mikään patsaiden, monumenttien tai museoiden pällistelijä, vaan minulle useimmiten riittää kuppi teetä rauhallisella terassilla kivassa miljöössä, ja ympäristön tsekkailu siinä samassa.
Kyllä silti sanoisin, että matkailusta, ja elämästä yleensäkin, saa enemmän irti kun ne kokemukset ja näkemykset jakaa jonkun kanssa. "Happiness only real when shared" mainittiin Into The Wild -leffassa (Eddie Vedderin musat <3), ja pitää kyllä mielestäni pitkässä juoksussa kutinsa. Onneksi minun ei tarvinnut lähteä Alaskaan kuihtumaan sen tajutakseni. Tämä riitti.
Pitäkäähän toisistanne huolta, ja katsokaa että teillä on ystäviä ympärillänne tukena ja tuettavina.

Peace and love!

Loppusuora - Mitäs sitte?

Kaikki hyvä päättyy aikanaan, itseasiassa kaikki vähän paskempikin päättyy aikanaan. Kaikki päättyy aikanaan. Huomenna olisi kuitenkin tarkoitus ottaa viimeiset askeleet -tai tarkemmin sanottuna polkaisut- tällä reissurupeamalla. Noin 100 kilometrin edestakainen vappukruisinki Corleonen kaupunkiin siis ohjelmassa.
1.5. on täälläkin työväen juhlapäivä, ja kansallinen vapaapäivä, joten toiveissa olisi, että pääsisin läpäisemään Palermon kaupunkialueen  aikaisin aamulla hyvinkin rauhallisissa merkeissä. Koko reissun vaarallisin tekijä on ehdottomasti ollut Italialainen liikenne, jossa ei varsinkaan isommissa taajamissa tunnu olevan minkäänlaista punaista lankaa. Uskoisin tosin, että Napolissa on pahin jo koettu, joten yksi Palermo nyt on jokatapauksessa sen rinnalla vain vaihtorahaa.
Vaikka tällä hetkellä ei motivaatio ole tämän viimeisen setin heittämiseen kovinkaan korkealla, odotan kuitenkin että huomenissa meno taas maistuu. Pääsenhän roiskasemaan rundin ilman reppua, ja toisaalta tieoisena siitä, että pidemmät fillarilla sotkemiset ovat tältä erää sitten siinä.

No mitäs sitten?
Lauantaina vielä hieman fiilistelyä Palermossa, ja tutkailua saisiko fillarin jotenkin kivutta/edullisesti lähetettyä Suomeen. Ja sunnuntaina sitten lento kotiin.
Kyllä täytyy sanoa, että lasten ja muiden rakkaiden ihmisten näkemistä olen odottanut sen verran, joten ei hirveästi kiinnostaisikaan jäädä tänne norkoilemaan. Varsinkaan kun tämä italialainen hektisyys ei ole oikein minun juttuni. Kaikki kun tuntuu olevan täällä melkoista hässäkkää. Lunkimmin on paremmin.

Makustellaan sitten huomisen etapin jälkeen tunnelmia tarkemmin. Nyt unta silmään (ja ekaks vähän NBA-korista VeikkausTV:ltä), että huomenna jaksaa.

Kanssakulkijoita

Ruohonjuuritasolla matkaa taittaessa törmää monenlaisiin ihmisiin ja kohtaloihin. Se on ehkä tällaisen reissun yksi suurimmista rikkauksista tietysti sen ohella, että paikkojakin pääsee pällistelemään vähän eri vinkkelistä kuin turistibussin ikkunasta kurkkiessa.
Missään luksushotelleissa en ole koko matkan aikana yöpynyt, ja aina kun olen viipynyt hieman isommassa kaupungissa olen pyrkinyt majoittumaan hostelleihin, joissa mitä erilaisimpia kulkijoita on ollut mahdollista kohdata. Tuossa päivittäin saa olla sen verran paljon omien ajatustensa kanssa keskenään, että lienee ihan tervettä toisinaan vähän sosialisoitua. Ja noissa hostelleissa on yleensä se hyvä puoli, että siellä useimmiten ihmiset ovat hyvin samankaltaisia. Kulttuurit toki yhdistyvät, mutta  yhdistävänä tekijänä lienee halu olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa, jakaa ja kuulla niitä tarinoita.
Liftareita, pyöräilijöitä ja muita reppureissaajia majat täynnä. Sieltä voi jopa saada reissunsa varrelle hyvän vinkin tai toisenkin, jos vaan osaa kuunnella tai kysyä.

Katowicessa, Puolassa, yövyin henkilön luona, joka oli juuri palannut kuuden kuukauden mittaiselta liftaus-/bussireissulta Alaskasta aivan sinne Etelä-Amerikan eteläisimpään kärkeen saakka. Se on sellainen lenkki, joka saa oman reissuni tuntumaan hyvin pieneltä. Bratislavassa taas törmäsin Uusiseelantilaiseen heppuun, joka oli kyllästynyt yhteiskunnan paskaan, pakannut reppunsa, ja oli nyt kahdeksatta kuukautta tien päällä etsimässä uutta näkökulmaa ja arvostusta kotiseutuunsa. Tsekkiläisellä huoltoasemalla keskustelin belgialaisen kanssapyöräilijän kanssa, joka oli läheisen ihmisen kuoleman jälkeen hakemassa totuuksia elämäänsä heittämällä fillariretken Istanbuliin.
Oikeastaan kaikkia tapaamiani reissaajia on yhdistänyt tietynlainen peloton ja positiivinen elämänasenne. Ja he ovat olleet joko hyvin tietoisia siitä, että elämä ei ole niin vakavaa kuin miltä se saattaa usein tuntua, tai sitten ovat olleet etsimässä sitä salaisuutta huolettomampaan elämään.

Itse olen ainakin saanut uutta näkökulmaa moneen asiaan kuluneen kuukauden aikana. Tai ainakin tietyt asiat ovat vahvistuneet mielessäni. Kulkeminen hyvin alkeellisella välineellä saa tuntemaan, kuinka pieni osanen tätä rulettia sitä lopulta onkaan. Toisaalta taas polkemalla eteneminen konkretisoi sen, että kuitenkin sitä on osanen tässä pyörässä, ja jokainen teko tai tekemättä jättäminen vaikuttaa johonkin. Jos nyt ei suoranaisesti kokonaisuuteen, niin ainakin itseensä, lähiympärisöönsä ja sitä myötä pitkässä juoksussa myös laajemmaltikin.

Oman asenteen merkitys elämässä on myös näkynyt hyvin voimallisesti. Se, kuinka omalla asennoitumisella pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä ja oman olemisensa helppouteen tai vaikeuteen. Vitutus, ärtymys, stressi, kiire, pelko tai vaikkapa viha ovat kaikki valintoja, kuten ovat myös onnellisuus, elämän letkeys ja positiivisuus.
Ja näillä omilla valinnoillasi luot myös oman ympäristösi. Ympärille saa äkäisiä ihmisiä, tai saa helposti vaikkapa vilkun pimeäksi jos haluaa, mutta asia voi olla myös päinvastoin. Jos haluaa.

Elämä ei ehkä olekaan niin vakavaa kuin miten se saattaa usein nyky-yhteiskunnassa näyttäytyä. Ei se kai olekaan kiirettä, aikatauluja, töitä, ristiriitoja, lainoja tai laskuja. Elämä lienee sitä mitä tapahtuu niiden ulkopuolella? Ja nämä lieveilmiöt ovat osa elämää siinä määrin, kun niitä siihen haluaa haalia.
Oravanpyörässä ei ole pakko olla, tai ainakaan siitä ei kannata tehdä itse tarkoitusta.
Kadehtien katselin elämänmenoa ja -rytmiä eteläisessä Kroatiassa. Siellä ei kenelläkään tuntunut olevan hirveä kiire minnekään, ja keskimäärin ihmisten naamoilta luettava yleiskuva oli huomattavasti onnellisemman oloinen kuin pohjoisempana. Toki ilmastollakin voi olla osansa tässä leikissä. Helpostikin. Mutta varmaan myös tietynlainen Etelä-eurooppalainen asennemaailma auttaa elämän helpoksi tekemisessä.
Sen, mikä on elämän tarkoitus, kerron sitten seuraavassa jaksossa. Tai katsokaa vaan se Monty Pythonin saman niminen elokuva...

Tänään alkaa sitten tämän reissurupeaman loppusuora Italiassa, machojen mammanpoikien maaperällä. Vaikka pari päivää huilia Dubrovnikissa jeesasikin pahimpiin polvivivoihin, kyseisten nivelten kehnosta kunnosta johtuen olen päättänyt haudata aikeet läpäistä Sisiliaan etelästä. Eli pysyttäydyn alkuperäisessä suunnitelmassa polkea Napoliin, ja seilata siitä taas lautalla Palermoon. Siinä säästää pari sataa kilometriä, ja se voi osaltaan helpottaa kesälaitumilla kirmaamista ilman suurempia irvistyksiä. Eli korisporukalle vaan tiedoksi, että tulen kylvämään kauhua korin alla myös kesän väännöissä.

Vaikka Kroatia oli tähän astisista alueista fyysisesti haastavin, oli se muuten ehkä antoisin. Ensikertalaisena tykästyin, ja suosittelen kyllä sinne reissaamista varsinkin jos nuo seudut ei vielä kovin tutut ole.


Palms: Mission Sunset

Taktiikkahommia

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Eikös sanonta jotenkin näin mene? En kuitenkaan halunnut oikoa puolia tässä hommassa, joten jätin etukäteis -suunnitelmien osalta melko paljon aukkoja. Tiedossahan kuitenkin oli, että liikkuvia osia on reissussa niin paljon ettei homma pysy hanskassa kuitenkaan. Joten itseäni pettymyksiltä suojatakseni piirsin ääriviivat, mutta jätin värittämättä.

Hyvin on toiminut. Kokonaiskuvan maalaamista tärkeämpänä pidänkin sitä, että jokaiselle päivälle naputtelee jonkinlaiset raamit. Mieluusti vasta edellisiltana, kun on kulloinenkin olotila, tulevien päivien maastot ja kiintopisteet hieman paremmin selvillä.
Jonkinlainen päiväsuunnitelma siis aina löytyy, sekään ei ole tosin mihinkään kiveen hakattu. Jos alkaa painaa, pysähdytään aiemmin. Jos taas meno maistuu, annetaan palaa vaan. Useimmiten rupeankin vasta siinä iltapäivän puolella tsekkailemaan yöpymispaikkoja. Jos seuraavan päivän päätepiste on jo aamulla tiedossa, on vaarana että keskittyminen herpaantuu siihen eikä itse polkemiseen.
Jonkinlainen läsnäolo ja vain siihen hetkeen, ja sen hetkiseen ympäristöön keskittyminen onkin ehkä tärkein keino jolla tässä pelataan. Kun vaan potkii fillaria eteenpäin ja rallattelee, tuntuu matkanteko paljon kevyemmältä. Heti kun ajatus karkaa päämäärään, tulee hommasta enemmänkin suorittamista, ja homman mukavuus sekä mielekkyys kärsii huomattavasti.
Niinhän se on ihan elävässä elämässäkin. Vaikkapa työelämässä. Kun teet jotain, on lopputulos usein paljon parempi, kun keskityt siihen tekemiseen, etkä päämääriin. Toki päämääriä ja maaleja pitää olla, mutta niiden ei pidä päästää hallitsemaan tilannetta.

Yksi tärkeä tekijä on ollut myös oppia tunnistamaan väsymyksen ja todellisen uupumuksen ero. Väsymyshän on kaiketi vain hedonistisen mielen keino palauttaa itseään mukavuusalueelle, ja se haittaa usein itse tekemistä ja sen myötä myös lopputulosta. Olenkin pitänyt jonkinlaisena nyrkkisääntönä, että kun tulee ensimmäistä kertaa mieleen pitää tauko, vedänkin vielä sen linkkupyskän tai huoltoaseman ohi, ja huilaan vasta seuraavalla. Tai 5 kilometrin päässä... Tai milloin missäkin. Kyllä sen mielen äänen saa hallintaan kun keskittyy vaan siihen mitä tänne olen tullut tekemään. Eli polkemiseen (hih).

Tällainen kaavamaisempi taktiikka- ja suunnittelupuoli on toiminut melkoisen mallikkaasti. Google maps toimii oivallisena apuna sekä etukäteen suunnitellessa, että tien päällä. Teiden numerot mieleen ja baanalle. Isompien kaupunkien läpäisy on kostautunut melkoisen haasteelliseksi ja aikaavieväksi touhuksi. Tämän takia olenkin pyrkinyt joko yöpymään reitille osuvissa isommissa taajamissa. Tai sitten painelemaan ohitietä vähän väljemmille vesille.

Tällä hetkellä sijainti on siis Kroatia (Knin). Voisin sanoa, että matkanteko muuttui huomattavasti leppoisammaksi, kun maisemat ovat vaihtuneet näin suomalaisvinkkelistä hieman eksoottisemmiksi. Tosin täytyy myös mainita, että tuolla kapeilla vuoristoteillä vetäessä rekkojen seassa 7 kilometrin alamäkiä vähän kyllä pistää välillä hirvittämään.  Ilokseni olen kyllä voinut huomata, että varmaankin 70% matkasta olen tosiaankin tullut alaspäin. Eli se vitsailu kartalla alaspäin laskemisesta ei ole ollut ihan tuulesta temmattu.
Toisaalta taas tässä ruvetaan olemaan jo iskuetäisyydellä Splitiin, ja tämä etappi alkaa olemaan lusittua kauraa. Suunnitelmiinkin tein tässä viime hetken muutoksen. Sen sijaan, että lähtisin painamaan rantaraittia pitkin kohti Dubrovnikiä, vetäisenkin Splitistä suorilta lautalla Korculan saarelle Vela Lukaan, ja hyppelen sieltä pikkusaaria pitkin takaisin maihin tuonne Dubrovnikin kylkeen. Pääsee ehkä painelemaan hieman rauhallisemmille teille. Ja täytyy myöntää, että tässä vaiheessa harjoituksia ei voi myöskään aliarvostaa paria kymmentä säästettyä kilometriä :)
Päivä pari huilia, ja maanantaina lautalla Bariin, josta enää Italian saappaan jalkaterän verran Sisiliaan.

Tässä sivussa muuten vinkkinä: Jos joskus liikutte Kroatiassa päin, käykäähän Plitvickan luonnonsuojelualueella piipahtamassa. Pikkasen makeita sfäärejä ja vaellusreittejä henkeäsalpaavissa maisemissa vaikka muille jakaa.

Vintin tuuletusta

En tiedä mikä siinä on, mutta jostain syystä tämä meininki nyky-yhteiskunnassa on alkanut vaivaamaan minua todella paljon. Kiire ja häsläys ympärillä kasvaa. Ja samalla taakat, joita ihmiset ottavat harteilleen muuttuvat yhä painavammiksi. Miksi kaikki tämä? No pitää olla uusia Audeja, ja isoja taloja jotta massiiviset telkkarit mahtuvat olohuoneeseen. Pitää olla vähän blingiä siellä, ja lisää blingiä täällä ja kotien pitää olla sisustettu niinkuin Avotakassa tai Innossa. Bora Boralle pitää päästä kahdesti vuodessa vähintään, ja lasten huoneet pitää täyttää leluilla ja krääsällä, joita he vilkaisevat ja heittävät sitten nurkkaan muiden joukkoon odottamaan kaatopaikkakomennusta. Jos tästä kaikesta jää jotain yli, niin vaimolle tissit ja isännälle rasvaimu, jotta sitten voitaisiin kirmailla lomamatkalla rantaviivaa kuin Pamela ja Hasselhoff ikään. Ja jos ei taatelit tähän ihan riitä, niin pankista saa lisää.

Kulutusjuhlat kasvaa, ja nurkat täyttyvät paskasta, ja ainakin itsellä on sellanen fiilis että jossain vaiheessa on ruvettava ottamaan takapakkia tai muuten koko vyyhti rysähtää niskaan oikein ryminällä. Ehkä tässä on itse nyt tiedostamattaan tietoisesti päättänyt valita rauhallisen peruutustaktiikan, ja ruvennut vähän funtsimaan asioita jotka ovat oikeasti itselleen merkittäviä. Toiset puhuvat hipahtamisesta, mutta minulle on loppupelissä ihan sama mistä ihmiset puhuvat ja mitä ajattelevat, kunhan itse löytää sisällään jonkinlaisen tasapainon.

Tämä olikin ehkä yksi suurimpia motivaattoreita itselleni tämän fillarireissun heittämiseen, ei niinkään se fyysinen haaste. Ottaa vähän aikaa itsensä kanssa, ja tuntea oma pienuutensa maailmassa yksivaihteisella fillarilla rekkojen seassa polkiessa.
Joku on joskus sanonut, että joskus pitää matkustaa kauas nähdäkseen lähelle, ja kaiken kliseen keskellä sanonta pitää kyllä kutinsa. Irtiotto arjesta, tutusta ja turvallisesta ympäristöstä, nostaa sen oman olemisensa ihan uudelle jalustalle. Se saa arvostamaan asioita, joita on tasaisessa arjessa tottunut pitämään itsestäänselvyyksinä.

Itse ainakin olen saanut vahvistusta tiettyihin asioihin, jotka ovat toki olleet tiedossa jo pidemmän aikaa, mutta joita ei voi koskaan arvostaa liikaa.
Vaikka tällä hetkellä olenkin käytännössä koditon, ja osoitteeni on postilokero Jalkarannan Salessa, niin Lahti ympäristöineen tuntuu oikein hyvältä paikalta asustaa. En vaihtaisi sitä mihinkään, vaikka otetaankin lukuun että saamme tuossa piakkoin Nastolan riippakiveksemme, ja että talvella on pimeetä ja kalsaa. Kaupungin puhtaus, kompakti keskusta ja ympäröivä luonto ovat asioita, joita todella oppii ottamaan huomioon täällä itäisen Euroopan betoneissa rikottujen pullojen keskellä kulkiessa.
Toinen asia on ihmiset. Omat lapset ja läheiset ystävät. Niitä todella tarvitaan, ja herkkänä jannuna huomasin jo hyvin aikasessa vaiheessa reissua ikävöiväni useampiakin ihmisiä. Omat lapset tietysti etunenässä, mutta on muitakin ihmisiä joiden läsnäolon tärkeyden huomaa parhaiten silloin, kun on heistä erossa.
Toisaalta pieni ikävä ei ole heikkous, vaan enemmänkin tervettä reagointia. Silloin ainakin tietää, että on koti johon palata. Ja kodilla en tarkoita mitään fyysistä paikkaa, vaan ympäristöä jossa voi olla läheistensä tukena ja tuettavana. Iloitsemassa hyvistä, ja suremassa heikommista ajoista.

Kun välillä pysähtyy katsomaan ympärilleen, ja tarkastelee asioita hieman pintaa syvemmältä, huomaakin olevansa jo perillä. Omaavansa kaiken mitä tarvitsee, ja teoriassa avaimet myös kaikkeen mitä haluaa. Eikä siihen tarvita krääsää tai nopeita autoja, vaan tasapaino ja rauha.

Tällaista pikaista pohdintaa vapaapäivänä Bratislavassa. Nautitaan elämästä ja rakastetaan toisiamme <3

Ameeba: Vanhasielu
https://www.youtube.com/watch?v=HL_rjwtAK48

Välineurheilua

Nyt kun suomalainen laatuvehje (tarkoitan nyt siis polkupyörää) on alkanut enenevässä määrin natisemaan ja kitisemään, lienee hyvä aika ottaa katsaus välineistöön, jolla tätä matkaa puserretaan eteenpäin.

Alla on siis Helkaman Jopo. Ja siis sellainen 26 tuumaisilla kiekoilla varustettu cruiseri -malli. Vaihteita on yksi, joka siivittää juuri sellaisiin nopeuksiin, kuin milloinkin jaksaa pedaaleja pyörittää. Pyörä on melko kevyt polkea, joka turhauttaa hieman loivassa alamäessä, jossa vauhtia ei saa lisää vaikka kuinka vatkaisi. Toisaalta mikäs siinä on rullaillessa ja ihmetellessä. Ja taas toisaalta, helpottaa se urakkaa loivissa ylämäissä huomattavasti.
Tosiaan, viime etappien aikana on pientä kitinää ruvennut kuulumaan menopelin liikkuvista osista. Pariin otteeseen olen käynyt teettämässä pikahuollon fillaripuljuissa, joita ainakin Puola-Tsekki-Slovakia -akselilla tuntuu löytyvän ilahduttavan paljon piskuisemmissakin kylissä. Ehkäpä nuo Liettuan ja Puolan töyssyiset kylätiet ovat kuitenkin tehneet lähtemättömän vaikutuksen mustaan teiden ritariini, ja vaatisi isompia remontteja, jotta kitinät saataisiin vaikenemaan.
Eteenpäin kuitenkin vielä mennään. Niin kauan kuin pykästä tai äijästä menee nivelet, tai jompikumpi pöllitään.

Matkavauhti on tähän mennessä vaihdellut siinä piirun verran alle 20km/h ja kolmenkympin välillä. Tosin täytyy muistaa, että toistaiseksi olen onnistunut mäkisemmän maastot välttämään. Ehkäpä niitä talutushommiakin on vielä edessä. Ja varmasti onkin.

Kaikki kamat mulla on selässä. Reissua varten hommasin halppisrepun, johon saan reissuvarustukseni ängettyä. En tiedä mikä tuo nyssäkkä on varsinaiselta titteliltään. Ei se taida rinkka olla, mutta sellainen selkävahvistus siinä on, ja remeleitä vaikka muille jakaa. Puhutaan siis vain repusta.
Repussa on mukana muutamat vaihtovaatteet, kompakti mäkbuukki ja makuupussi. Tietysti pienempää sälää kuten hygieniatuotteita, latureita yms. löytyy myös. Reppua en ole missään vaiheessa punninnut, mutta sen verran siinä on latinkia, että tietäähän kantaneensa.

Musapuolesta olen huolehtinut lataamalla vanhan puhelimeni täyteen mieluisia lurituksia. Tosin Liettuan jälkeen musan kuuntelu on jäänyt enemmänkin iltapuuhaksi, koska ajoittain on tien päällä ollut sen verran peurana ajovaloissa että on pitänyt keskittyä tiehen ja muihin tienkäyttäjiin täysin siemauksin. Ja sanottakoon pojalleni Maxille, että kuulokkeiden kanssa ajaminen ei ole missään tapauksessa turvallista. Varsinkaan pienille pojille joiden havainnoiminen ja keskittyminen on muutenkin vielä puutteellista. Tämä siksi, että kyseinen jannu rallatteli kuulemma pitkin Kariston katuja "tsiikki" korvissaa tuossa jokunen päivä sitten. Pikkulinnut lauloivat...

Mitään fiinejä pyöräilyvarusteita en omaa. Eli vaippapöksyt saavat odottaa ehtoovuosiani Tapanilakodissa, ja hanskatkin hävisivät hetimiten kun sääolot sen sallivat. Farkuissa ja tennareissa mennään, tai sitten ei mennä ollenkaan. Sikäli loistavan Brooksin satulani päällä minulla on kyllä jonkinlainen pehmuste, mutta sekin on luokkaa Citymarket, enkä toisinaan tiedä olisiko parempi sillä vai ilman.

Mitään suurempia hävikkejä tai vahinkoja ei välineistölle ole reissun aikana tapahtunut. Pistosuojatut renkaat olivat hyvä hankinta. Veikkaisin, että tuolla teiden reuniin särjettyjen pullojen määrällä olisi paikkaushommat olleet edessä useamminkin ilman niitä. Nyt kuitenkin olen rengasrikoilta välttynyt. Täytyy myös myöntää, että minkäänlaisia välineitä ko. toimenpiteisiin ei edes löydy tarpeistostani. Fillaripisteessä sanoivat, että 'kyllä noilla pitäisi Sisiliaan saakka päästä', niin pitäähän se sen verran miehen sanaan luottaa.
Kolmas matkamittari on nyt käytössä. Ensimmäisen piuha sotkeutui pinnoihin ja lenteli kelvottomana tien poskeen, ja toinen keisittiin Puolassa kun unohdin sen yöksi kiinni fillariin majapaikkani pihaan.
Kuullokkeista on myös menossa kolmas kattaus. Jotenkin ne narut aina onnistuu nirhautumaan siinä eteenpäin rynnistäessä, ja pian sulosointuja kuuluu vain pätkittäin, tai vain toisesta kuulokkeesta.
Muuten yllättävänkin kivuttomasti ja ilman suurempia tappioita reissu on sujunut.

Sitten viime päivityksen vetäisin urakkapäivän Bratislavaan. 13 tuntia tien päällä, noin 150 kilometriä, ja sain siis yhden vapaapäivän sijaan kaksi. Kelpaa! Jopo rötköttää tällä hetkellä majapaikkani autotallissa, enkä nyt välttämättä halua sitä ennen sunnuntaita nähdäkään.

Peace!

Roppa

Olen myös ehtinyt olemaan turismi

Ajattelin muuttaa kesken kaiken hieman lähestymistapaa tähän blogiin. Tämä siksi, koska itse koen tähän astisen "ja sit mä menin" -henkisen kilometrikertauksen hyvin tylsäksi. Ja jos se on puoliksikaan yhtä kuivaa luettavaa, kuin sitä on kirjoittaa, ei tätä blogia lue pian äitini lisäksi edes ne kaksi, jotka ovat tähän asti jaksanut tätä huttua plärätä.

Kirjoitan siis enemmänkin jostain aiheeseen liittyvästä yksittäisestä asiasta, ja sivuan sitten jossain välissä tekstiä näitä kuljettuja etappeja.

Koska nyt takana on melkoiset "härkäpäivät" mitä tulee Jopon polkemiseen, voisin kirjailla muutaman sanasen siitä miten olen fyysisesti jaksanut tätä pedaalien pyörittämistä.
Tosiaankin, kun tässähän ei enää olla mitään poikasia, joten jo iän mukanaan tuoma fyysinen rapistuminen tuo haasteensa tähän leikkiin. Ei sitä enää kirmailla niin kuin parikymppisenä miten tahtoo, ilman että seuraavana aamuna huomaisi kirmailleensa. Siihen kun lisää päälle vanhat urheiluvammat, jotka ajoittain ilmaantuvat kummittelemaan, on iltaisin välillä kyllä melkoisen hakattu olo. Harmi, etten koskaan oikein oppinut lihashuollon saloja. Hyvällä venyttelyllä ja muulla vastaavalla sössönsööllä pystyisi varmasti vähän tuskaa lievittämään, mutta se peli menetettiin jo nuorena. Toisaalta taas ei rautakankeakaan satu, vaikka sitä kuinka väännettäisiin, joten näillä mennään (kun ei oo muutakaan). Vähän olen toki pyrkinyt venyttelemään, mutta hyvin vähän.

Hartiat ovat kovilla, kun kaikki mukana oleva tarpeisto on selässä. Eli jos jotain valmisteluissa tekisin nyt toisin, niin varmasti asennuttaisin fillariin tarakan, ja jakaisin taakkaa vähän sinne sijoitettaviin laukkuihin. Mutta hyvinhän tämä menee näinkin. Ja eipähän tarvitse sitten vääntää niin ahkerasti kuntopiiriä iltaisin, kun yläkroppakin joutuu tekemään päivän aikana duunia.

Pään osalta ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia, vaikka tuossa ennen uutta vuotta koin tajuttomuuden edelleenkin selittämättömästä syystä. Tämän seurauksena löin siis pääni suorin vartaloin Night Club Torven lattiaan melkoisen pahasti, ja aika moni asia kävi siinä lähellä. Suurimmaksi osin selvittiin kuitenkin säikähdyksellä. Nuppihan kuvattiin ja testattiin, eikä mitään isompia vikoja perusvikojen lisäksi löytynyt. Neuropsykologin kolmetuntisen palikkatestinkin jälkeen vain totesivat minun olevan ihan perus. Pääkin voi siis hyvin.
Odottelen muuten edelleen lääkärin soittoa (soittoaika oli maaliskuun lopulla). Anneli, mikset sä soita? Melkoinen heitteillejättötarina kokonaisuudessaan suomalaisen terveydenhuollon osalta, mutta siitä kirjoitetaan sitten eri kirja.

Sitten se asia, jota minulta tiedustellaan päivittäin. Eli se tarakkaosasto.
Monen yllätykseksi en kyllä vieläkään ole kokenut mitään suurempia ongelmia takapuoleni sopeutumisen kanssa. Suurin kiitos tästä varmasti suotakoon loistavalle Brooksin satulalle, joka siis toimii reissulla valtaistuimenani. Ihmetellä vaan täytyy, miksi nyky-fillareihin pistetään sellaiset peräpuikot satuloiksi, kun on olemassa tällaisiakin sohvia. No, ehkä tällä ei pääse niin kovaa, mutta sopii hyvin tällaiseen kiireettömään matkantekoon.

Ruokailulla on varmasti iso rooli jaksamisen kanssa, ja olenkin pyrkinyt syömään hyvin ja monipuolisesti. Kasvisruokavalio ei tietystikään tee tästä näiden Itä-Euroopan lihapatojen äärellä aina kovinkaan helppoa, mutta hyvin olen onnistunut luovimaan. Olen huomannut, että täällä päin maailmaa kannattaa lähestymistapana olla se, että kyselee mielummin suoraan niitä salaatteja, nuudeleita ja muita mykyjä. Jos mainitsee, ettei ruoassa saisi olla lihaa tai sanan 'vegetarian', seuraa useilla tahoilla jonkinlainen pelonsekainen paniikkireaktio, ja asioiminen hankaloituu huomattavasti.

Kun on oppinut puremaan hammasta, ja seikkailemaan siellä kipurajoilla, ei pieni jomotus polvessa tai kiristely reisissä haittaa. Tämähän on kuitenkin nyt se homma, jota minulla on aikaa tehdä, ja jota haluan tehdä. Jos polveen särkee, otetaan matkavauhdista hieman pois ja ollaan seuraavassa mestassa sitten vähän myöhemmin.
Tai mikäs se seuraava mesta edes on? No sehän on tietysti siellä missä reppu tipahtaa selästä. Eli onhan olemassa myös se mahdollisuus, että nostan selän suoraksi hieman aikaisemmin. Ja seuraavana aamuna sitten uudestaan tuoreemmin kintuin.
Ei tämä kuitenkaan ole niin vakavaa. Pyöräilyähän tää vaan on. Ja jos hommaan tulee jossain vaiheessa stoppi, niin sitten tulee ja lennetään kotiin.
Tässä vaiheessa ei kyllä ole vielä tullut mieleenikään ruveta varailemaan lentoja. Koti-ikävä ei paina, kun ei ole kotiakaan. Lapsia ja muutamia muita itselleni tärkeitä henkilöitä on toki ikävä, mutta heihin voi nykytekniikan avuin pitää yhteyttä. Ja hei... tämähän on vain kuukausi after all.

Hyvin siis menee, kiitoksia vaan kysymästä.

Homma on edennyt siten, että Varsovan vapaapäivän jälkeen on neljässä päivässä yhden miehen retkikuntani edennyt noin 500 km (Varsova-Piotrkow Trybunalski-Katowice-Ostrava- Zlin). Vähän ylikin kun tuli otettua lisäkilsoja Auschwitzin kautta sightseeingin muodossa. Rankka rupeama, mutta kyllä aina hyvin poljetun päivän jälkeen on melkoisen hyvä fiiliskin. Ihan jo senkin takia kannattaa taas aamulla lähteä tien päälle vaikka vähän reidessä painaisikin. Puhumattakaan siitä, että näkee mestoja hieman eri tavalla kuin turistibussien ikkunoita tiiraillen. Ja sellaisia mestoja, joita ei turistibussin ikkunasta tulisi edes tiirailtua.

Kiertue jatkuu. Välitavoitteena olisi polkea perjantaiksi Bratislavaan, jossa voisi taas viritellä päivän huilin.

Palaillaan!

Hyökkäys Varsovaan

Rajan tuntumassa nukutun yön jälkeen oli aika lähteä tutkailemaan, mitä Puolalla olisi meikäläiselle annettavaa. Iso maa on ainakin kyseessä, joten sitä ei silpaistaisi niinkään päivässä läpi. Lähinnä viikon verran olin Puolan lävistämiseen ajatellut kuluvan, mutta katsotaanpa sitten miten tässä käy.

"Pako Liettuasta" oli käynyt niin kovasti voimille, että seuraavan päivän olin kaavaillut rullailevani mukavasti sen verran kuin tuntuu. Vähän armoa pitää antaa itselleen, vaikka tällaisessa reissussa siihen ei ole paljoa varaa.
Intuitiivisesti 50 kilometrin päässä sijaitseva Augustów kuulosti mukavalta pikkukaupungilta viettää seuraava yö. Ja mikä parasta, olisi se sopivan etäisyyden päässä. Päivä menikin mukavasti ilman suurempia kiristyksiä reisissä, tai päässäkään.
Suwalkin kaupungissa matkan varrella vierähti taas tovi vegeruokaa etsiessäni. Ei ole kovin helppo tehtävä maissa, jossa kaikessa on sisällä makkara. Tai jos ei ole, niin se on kääritty pekoniin. Eksoottinen mozzarellasämpylä ranskalaisilla valikoitui kuitenkin päivällisekseni ostoskeskuksen lounasravintolassa. Edes paikallisen McDonaldsin listoille ei ollut eksynyt kasvisvaihtoehtoja, kuten kotosuomessa.
No se siitä. 50 kilometrin matkalle nyt ei paljoa tarvitse tankatakaan. Augustówin kanavakaupunki siintelikin jo ennen pitkää etutontissa. Kaunis mesta kuten olin arvellutkin. Kanavan ympärille rakentunut kaupunki. Vähän niinkuin Vääksy, muttei sinne päinkään. Isompi ja pikkasen vanhempi.
Ainoa päivän aikana painanut asia oli naurettava tuuli, joka jatkoi tuivertamistaan suoraan päin lärviä. Ja jos ei tuullut suoraan kohti, tuuli etuoikealta painaen meikäläistä rekkojen alle.

Puolan puolella alkoi katolisuus ja uskonto heti näkymään voimakkaasti. Jokaisen pienimmänkin kylän näyttävin rakennus oli kirkko, ja tien varrelle alkoi ilmestyä muistomerkkejä liikenteessä kaatuneiden muistoksi. Aikalailla paljon niitä siellä pientareilla töröttikin. Antoi aihetta epäillä puolalaisen liikenteen turvallisuutta. Mutta rapatessahan aina roiskuu (ja raiskatessa ropisee -U.Turhapuro-).  Ja liikennettä kun on paljon, niin sattuu osumiakin.

Torstaina oli luvassa noin 110 kilometrin lenkki välillä Augustów-Lomza. Tästä kehkeytyi lopulta varsinainen Via Dolorosa. Älytön tuuli jatkoi puhaltamistaan vastaan entistäkin kovemmin, ja matkanteko tuntui muutenkin tukkoiselta.
Reisissä kun rupeaa painamaan, ja puhurin takia hommasta tulee vielä tuplaten raskaampaa, ei paljon jaksa naurattaa. Pyöräilyn riemu on silloin ikäänkuin melkolailla kaukana. Sen jälkeen mieli rupeaa keskittymään määränpäähän ja jäljellä oleviin kilometreihin, ja hommasta tulee vielä henkisestikin huomattavasti rankempi pyristys.
Muutenkin kaikki tuntui menevän ns. napin ohi. Ketjut lähti matkalla noin 10 kertaa, ja pyöräni mittari jäi ensimmäisenä "spoils of warina" matkalle, kun piuha sotkeutui pinnojen väliin ja pinnaan kiinnitettävä anturi lensi jonnekin matkan varrelle. No, eipähän tarvinut enää kilometrejä kyttäillä.
Tähän väliin meni arviolta 9 tuntia, joka on huomattavan paljon tällaiselle välille. Taisin itkunkin tirauttaa jossain välissä. Vanha totuus kuitenkin osoittautui todeksi tässäkin: kun tekee, pääsee perille. Lopulta laskettelin huomattavia alamäkiä pitkin Lomzan kaupunkiin ajatellen, että huomenna mäet on sitten edessä toiseen suuntaan. Ei haitannut. Kunhan tässä vaan saisi itsensä horisontaaliin tasoon toviksi.

Perjantain urakka oli Lomza-Varsova. Matkaa Googlemaps näytti välille n. 150 kilometriä. Arvelin kuitenkin loppumatkasta parinkymmenen kilometrin ajan olevan esikaupunkialueita, ja näinollen vähän kevyempää matkantekoa pyöräteitä pitkin. Oikein visioitu.
Aamutoimikseni siirsin Jopon takapyörää hieman taaemmaksi, jotta ketjut olisivat taas kireämmällä. Tämä toimikin oikein hyvin, ja polkeminen oli taas kevyempää.
Aluksi kinttupolkua, Ostrow Mazowiecan kaupungista eteenpäin paluu E67:lle, ja matka jatkuikin oikein moottoritietä pitkin. Siellä oli välillä vähän yksinäinen olo, mutta toisaalta tien piennar oli leveämpi, ja asfaltti ainakin oli tasaista. Kertaalleen poliisit tulivan jotain kyselemään ja viittoilivat vieressä kulkevalle kylätielle. En tiedä olisiko motarilla fillarointi ollut kiellettyä, mutta he eivät puhuneet englantia, enkä minä puolaa, joten jäimme täysin tietämättömiksi toistemme ajatuksista. Toisaalta en myöskään joutunut vankilaan jatkaessani matkaani valtaväylää pitkin, joten mihinkään äärimmäiseen rikokseen en tainnut kuitenkaan syyllistyä.
Viimeiset (ainakin) 20 kilometriä taittui esikaupunkeja lävistäessäni, ja pyörätietkin olivat (osittain) puolalaista standardia korkeammat. Tämä tosin vaihteli. Välillä oli hyvää asfalttia, valillä taas routineita betonilaattoja, jotka tuntuvat kovastikin olevan muodissa Puolan maalla. Keskustaa en vielä nähnytkään, kun navigaattori vei majapaikkaani kulkematta lähtöruudun kautta, mutta ajattelin joka tapauksessa mennä lauantaisena vapaapäivänäni kaupunkia pällistelemään, joten ehtiihän sitä.

Tämä väli meni huomattavasti edellistä mukavammin. Tuulet olivat tyyntyneet hieman, ja keli senkuin jatkoi lämpenemistään. Mielikin oli tasaantunut, ja se vaikuttaa paljon matkan mielekkyyteen. Ei tänne ollut alun perinkään tarkoitus lähteä hampaat irvessä joitain päämääriä tavoittelemaan. Vaan ajelemaan kohti Sisiliaa niin pitkään kuin äijä ja/tai pyörä kestää. Nyt ollaan taas lähempänä sitä. Rallatellen...

Päivän visiitti ahdistavaan Liettuaan

Yksi yö Riiassa riitti. Sunnuntaina oli aika karistaa ison kaupungin pölyt, ja vetäistä kevyt päivälenkki vähän pienempään taajamaan. Bauska oli kaupungin nimi, ja 60-70 kilsaa tuli sinne matkaa. Mukavan näköinen läpikulkukaupunki, jossa olisi wikipedian mukaan ollut joku linnakin, mutta se olisi vienyt 15 km väärään suuntaan, joten päätin jättää sightseeingit seuraavalle reissulle. Ja sehän on vain vanha talo after all. Yöpyminen tapahtui verrattain siistissä ABC -hotellissa, jossa ei päässyt ruuhkat yllättämään. Taisin nimittäin olla neljä kerroksisen hotellin ainoa asiakas. Ainakaan en ketään muuta siellä bongannut. Respan tädin ja laiskanoloisen kokin.

Maanantaina oli taas edessä täysi urakka kahden löysemmän päivän jälkeen. Google maps näytti 145 kilometriä välille Bauska-Kedainiai ja samalla ylittäisin siis rajan Liettuan puolelle. Maanantaipäivä vaikutti olevan tosi helppo fillarihommien puolesta, ja tuulet olivat ensimmäistä kertaa varsinaisesti myöten. Ainoa hieman latistava tekijä oli rajan ylitys Liettuaan. Kaikki muuttui oikeastaan samantien vanhemmaksi, ränsistyneemmäksi, arveluttavammaksi ja ihmiset töykeämmäksi, kun rajan yli laskettelin. Siinä missä Latvian puolella törmäsin pääosin vain mukaviin ja hymyileviin ihmisiin, Liettuassa tuntui kaikilla olevan joku syy murjottaa. Tosin itsekin varmasti olisin astetta negatiivisempi sälli, mikäli pitäisi liettuassa majaansa pitää. Tai ehkä se oli se tosiasia, että he eivät olleet oppineet englannin kieltä.

Täytyy sanoa, että 150 kilometriä alkaa olemaan meikäläisen kunnolla yksivaihteisella pyörällä aikalailla maksimi päiväetappi. Se ei nimittäin ollut ihan täysin Liettuankaan vika, että loppumatkasta alkoi jalka painaa, ja äijä hyytyä. Onneksi olin kuitenkin fiksuna poikana tajunnut nostaa satulaa ylemmäs. Matala ajoasento kun oli tuonut vanhat polvivaivat kummittelemaan edellisenä päivänä. Matkanopeuskin kohosi keskimäärin 3 km/h:lla, kun ei tarvinnut kyyryssä polkea.
Päivästä tuli lopulta aika pitkä, mutta noin kasin-ysin aikoihin saavuin Kedainiain kylään, joka oli mukava sekoitus ränsistynyttä betonilähiötä ja Porvoon vanhaa kaupunkia. Majapaikka oli mukava, ihmiset töykeitä.
Illalla tsekkasin NBA-korista (luultavasti uusinta) liettualaisella selostuksella kunnes nukahdin.

Seuraavalle päivälle olin laskeskellut vähän kevyemmän lenkin pois Liettuasta Puolaan. Tämä on hyvä osoitus siitä, että ei paljon kannata etukäteen asioita suunnitella ja jos niin tekee, tekee sen oikein. Meikäläisen laskelmat seuraavan päivän siivusta nimittäin heitti useammalla kymmenellä kilometrillä, ja edessä oli lopulta samanlainen pätkä kuin edellispäivänä. Liettuan vika sekin :)

Edellispäivään verrattuna nyt seuranani oli myös huomattava tuuli, joka puhalsi pääosin vastaisesti. Ja kun ei puhaltanut vastaisesti, puhalsi se sivusta pellon puolelta siten, että painopistettä joutui oikeasti painamaan oikealle, ettei ajolinjat suuntautuneet motarin puolelle. Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana alkoi mieleeni tulvia ajatuksia koko homman mielekkyydestä. Mietteet harhailivat koko ajan kellonajoissa, kilometreissä ja määränpäässä, joka sai polkemisen tuntumaan duunilta ja suorittamiselta. Ainoa syy miksen jakanut päiväetappia puoliksi, oli valtava palo päästä pois Liettuan ankeudesta.
Ohitin kaksi isompaa kaupunkia. Kaunasin ja Marijampolen. Molemmat karun näköisiä kaupunkeja mörököllin oloisine ihmisineen. Kaunasilla olisi varmasti ollut ainesta parempaan, mutta sen ohitin vähän etäämmältä, joten ehkäpä vaan kaupungin todelliset kasvot eivät minulle vaan päässeet aukenemaan.
Sinänsä mukavaa vaihtelua vetää näiden hieman tiheämpään asuttujen taajamien läpi, mutta hidasta puuhaa. Pyörätiet ovat Liettuassa niin kauheassa kunnossa kaupunkialueilla, että niiden läpäiseminen koituu kohtalokkaaksi aikatauluille ja takapuolelle. Ehkä myös fillarille.

Marijampolesta kohti puolan rajaa. Välillä taluttaen, kun kovaan vastatuuleen ei ollut järkeä painaa ylämäkiä, joita muuten tälle välille jo jonkin verran siunaantui. Itkukaan ei ollut ajoittain kaukana, mutta päätin että matkanteko ei pysähdy missään vaiheessa. Kun en ajanut, talutin. Kympin välein huikka, ja matka jatkui taas.
Liettuan ainoa kohtaamani ystävällinen ihminen oli viimeisen Lukoilin plikka, joka puhui hyvää englantia, hymyili, oli ystävällinen ja mikä parasta: sanoi, että Puolaan on vain kaksi kilometriä matkaa.

Puolan rajan häämöttäessä tuli todellinen Rocky -fiilis. Piti oikein katsoa taakse, ettei minua seurannut juosten puoli Philadelphiaa vedellessäni viimeisiä Liettua-metrejä. Ei seurannut. Rekat painelivat ohitseni letkassa. Hiljaa mielessäni tuuletin raivokkaasti päivän saavutusta. Rajalta oli matkaa majapaikkaan Szyplizskiin vielä kuutisen kilometriä. Ne taittuivat kevyesti.
Itse kylä oli lähinnä ensimmäiseen isompaan risteykseen keskittynyt rekkaparkki, jonka ympärille oli rakentunut jos jonkinmoisia palveluita.

Kyseessä oli siis neljäs rajanylitys, ja kolmas pyörällä maita pitkin tekemäni. Maa vaihtui, ja vaihtui myös valuutta. Nyt pelataan sloteilla.

Seuraavaksi päiväksi suunnittelin lepposan rullailupäivän. Kaksi 150 kilometrin urakkaa peräjälkeen alkaa tämän ikäisellä (iättömällä) kaverilla jo tuntumaan nivelissä. Eli pitkät unet, hyvä aamiainen ja katsotaan mihin jalat meikäläisen seuraavaksi rullaa. Sillai mukavasti.
Varsovaan on matkaa about 300 kilometriä. Menisiköhän se kolmessa päivässä?

Rajakokemuksia

Kolmantena reissupäivänä oli jo aika vaihtaa maata. Matkaa Pärnusta Latvian rajalle kertyi noin 70 kilometriä, jotka sai painella pääsiäisliikenteen suhistessa ohi tasaisen rauhallisesti. Matkahan menee paljon mukavammin kun reitille osuu kyliä ja taajamia joita ihmetellä. Tälle välille niitä ei hirveästi kuitenkaan osunut. Puolessa matkassa rajalle vaihdoin vanhalle tielle, kun siihen oli mahdollisuus. Ehkä siinä matkassa hieman hävisi ja tien epätasaisuuden takia sai kannikat hieman araksi, mutta olipa tuolla sitten muutakin ihmeteltävää kuin rekkojen perävalot. Mettää nimittäin, ja tuppukyliä.

Toisaalta on ihan hyvä painaa rauhallisia kyläteitä, niin ei tarvitse niin orjallisesti keskittyä koko ajan pysymään siinä sen valkoisen reunaviivan tuntumassa. Voi paremmin vähän irrotella, ja rallatella mennessään. Noin neljän tunnin urakoinnin jälkeen saavuin rajalle. Vähän vaivihkaa sieltä puskista töröttikin Latvian lippu. Vanha pariskunta oli rajalla sijaitsevassa katoksessa vetämässä brenkkua iltapäivän ratoksi, ja huolehtivat näin osaltaan rajavalvonnasta. Eivät levittäneet meikäläiselle punaista mattoa, eivät tosin piikkimattoakaan, joten voiton puolelle jäätiin tässäkin helposti.

Latvian puolelle saapuessani ensimmäinen tuotemerkki jonka bongasin oli muuten Kemppi. Tehtaan pihaan pysäköidyn rekan vaunussa tämä. Siitä kilsan rullailtuani saavuin Hesburgerin pihaan. Eli kotoisat fiilikset täälläkin, vaikka suomenkielen sorina olikin huomattavasti Pärnuun nähden vähentynyt.

Rajanylitys vai ilmeisesti jotenkin mehut, ja sen jälkeen alkoi kamppailu nupin sisällä. Jokaisen majatalon tai motellin kohdalla järki käski pysähtymään, mutta tietäen että väsymys on vain mielen tepposia, jatkoin aina vain eteenpäin. Lopulta vetäsin suunnitellun päiväpätkäni jopa hieman riskiksi, 145km. Majapaikan (joku b&b jossain) pihaan saapuessani oli melkoisen kaikkensa antanut olo. Onneksi tajusin muutama tunti ennen saapumistani varata mestan. Sesonkien ulkopuolella kun monella paikalla näyttää toiminta olevan vähän hiljaisempaa.

Aamulla selvisi, että paikan nimi oli Saulkrasti. Siitä oli 45 kilometriä Riikaan, ja päätin vetäistä sen päivän urakkana. Alunperinhän minulla oli tarkoitus kenkiä menemään taas 120 kilometriä, mutta koska seuraava päivä oli budjetoitu huilipäiväksi, ajattelin jakaa urakan kahdelle päivälle, ja lunastaa näin kaksi puolikasta huilia.
Riikaan poljin rauhallisesti kolmisen tuntia yhdellä tauolla. Matkaa helpotti vielä se, että viimeiset 15 kilometriä oli jo kaupunkialuetta, ja kummasteltavaa riitti ympäristössä. Pikainen suihku aamulla varaamassani hostellissa, ja paikallista korismatsia syynäämään. Tarkoitus oli etsiskellä illaksi vielä jotain livemusa -hommia hengenravinnoksi, mutta innostus lopahti ennen kuin ehdin mitään löytämään. Ihan hyvä varmaan, sillä unta ei tarvinnut taaskaan kauaa odotella kun vaakatasoon itseni heivasin.

Nyt on takana reilut 450 kilsaa, eikä nyt vielä löydy mitään syytä minkä takia tämän tähän lopettaisin. Hyvin kestää vielä reidet ja pää. Tosin täytyy muistaa, että vasta vajaa 20% matkasta on kuljettu. Tai siis JO lähes 20%, tärkeä henkinen muljautus. Ja nyt kohti Liettuan rajaa.

Peace!

Eestihommia

Tulihan nukuttua yö hyvin. Vähän liiankin hyvin, sillä tunnin mittainen torkku-kytkimen rämpyttäminen tietysti löi aamuhässäkät päälle. Hyvä aamiainen alle, ja ulos ihmettelemään Tallinnan tyrskyjä. Sen kummemmin ei ollut tarkoitus jäädä Viron pääkaupungin neonvaloja ihmettelemään, mutta about 20km:n kunniakierroksen tein Tallinnan ympäristössä ihan vaan huolimattoman karttaohjelman käytön ja harhaanjohtavien tiemerkintöjen takia. No mikäs sitä enemmän avartaisi kuin matkailu. Ja toki ennen urheilusuoritusta on hyvä myös hieman lämmitellä :)

Kun eilen ajattelin pahimman rastin olleen jo taaksejäänyttä elämää, kun sain tuon Lahti-Helsinki -välin taitettua, niin väärinhän luulin. Meni arviolta 2 minuuttia kun hieman vettä sietävä ulkoasusteeni falskasi läpi, ja kengät olivat kuin meressä uitetut. Jos jaksaisi pienistä nillittää, niin olisi varmaan harmittanut, mutta vettähän tuo lopulta vaan oli. Ja toisaalta jos olisi liian kuuma, niin vaatteet kastuisivat sisältä päin.

Musat korviin ja tien päälle. Sen missä Helsingin vanha tie taittui aikalailla omissa oloissa, oli nyt liikenteen puolesta jo vilkkaampaa. Rekkoja paahtoi ohi jatkuvalla syötöllä, ja niiden tien pinnasta nostattama kura jäi mukavasti narskumaan hampaankoloon. Ihan mukavasti tuolla kuitenkin meni, enkä missään hetkessä tuntenut olevani hengenvaarassa.

Tää pätkä oli aikamoinen asennepätkä, josta ei jäänyt jälkipolville paljoa kerrottavaa. Ihan jo senkin takia, että vetelin koko matkan jonkinmoisessa tilassa, eikä paljon tullut pistettyä asioita merkille tai havainnoitua ympäristöä. Kupillisen teetä hörppäsin jossain. Lämmitti.
Täytyy sanoa, että kilometrimäärien huvetessa Pärnu -kylteissä nollaan, pidin pienet juhlat pääni sisällä. Helpotuksen määrä oli melkoinen. Toivottavasti etelämmässä on lunkimpaa keliä tarjolla (ja paremmat opasteet). Toisaalta kun tottuu näihin räntäsateisiin, niin Puolassa vedetään jo varmaan iholla.

Nyt kuitenkin ruokaa huiviin Pärnussa, ja huomenna kohti Latviaa. Kaksi päivää olisi tarkoitus polkea Latviassa. Sitten päivä huilia sunnuntaina, ja neljäntenä päivänä paetaan Liettuan puolelle.
Seuraava etappi olisi sen verran rannikkoa etelään, että joku mukava yöpaikka löytyy. Tai sitten vähemmän mukava. Ei saa olla turhan ronkeli (muuten jää pian ilman).
Tai toisaalta. Mitäpä näitä turhan tarkkaan suunnittelemaan. Katotaan mihin homma huomenna kantaa.

Tulta päin!