Kääntöpuolellakin on kääntöpuoli

Eilinen päivä ei ollut osaltani paras mahdollinen. Siihen sisältyi paljon sellaisia asioita ja sattumuksia, jotka nyt ei varsinaisesti saanut suuta hevosenkengälle. Ei kai aina voi hymyillä, joskin olen oppinut, ettei ihan pienistä takaiskuista kannata ruveta murjottamaankaan.
Viimeisen vuoden aikana on osunut niin paljon vastatuulta kohdalle, että heikompaa saattaisi hirvittää. Onneksi olen äkännyt, että vastatuuli on toiseen suuntaan myötätuuli. Ja että tuulen suuntaa mukailemalla hommat helpottuu. Kääntöpuolellakin on kääntöpuoli, luin jostain värssykirjasta juuri yhtenä päivänä. Itämainen sananlasku, kuulemma.

No kuitenkin. Eilen ei siis ollut elämäni paras päivä. Lasten kanssa oli toki päivällä hauskaa, mutta iltasella oli vähän tyhjä olo, ja tuntui etten ollut saanut oikein mitään aikaiseksi. Tiedättehän näitä päiviä.
Ehkä lohdutukseksi, ehkä siitä syystä että olen teeaddikti, soin itselleni iltateen hollolalaisella huoltoasemalla. Mukillisen höyryävää liptonia.
Kun sitten istahdin takaisin autoon, ja yritin sitä käynnistää, kuuluikin pannuhuoneesta vain ivallista hirnumista, joka sitten vaimeni jättäen auton rötköttämään elottomana huoltsikan pihaan.
Siinä vaiheessa voin sanoa, että käyrät nousivat huippuunsa, ja olin aivan varma että ratkean hallitsemattomaan itkuun samaisessa paikassa ja hetkessä. Omaksi yllätyksekseni kuitenkin kävi niin, että repesin hysteeriseen nauruun.

Johtopäätös: Joko olen sekoamassa, tai sitten voin paremmin kuin koskaan.
Tarinan opetus: ?

Kotiinpaluu (Lahti on aina Lahti)

Kyllä siinä paluumatkalla meinasi pahimmillaan hiipiä ahistus selkärankaa pitkin liian ylös, mutta onneksi se jäi tuohon lapaluiden tasolle möllimään, ja lopulta ajokorttikin oli tarpeeksi siivittämään meikäläisen Suomen kamaralle. Kaikilla muilla tahoilla tuntui homma olevan ns. eurooppalaisella tasolla, mutta yllättäen italialainen Alitalia yhtiö, joka operoi Palermo-Rooma -välin, osoittautui kovin kankeaksi tapaukseksi.
Loppu kuitenkin hyvin, ja hieman puolenyön jälkeen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ilmojen halki taivaltaneen pötkön renkaat osuivat kiitorataan Vantaalla. Voittaja!

Tähän väliin täytyy langettaa kiitokset Suomen konsulaatille Roomassa, ja Äidilleni, jotka jeesasivat ja konsultoivat minua tässä kiperässä tilanteessa.

Maanantaina pääsin jo treffaamaan itselleni tärkeitä tyyppejä, ja tallustelemaan itselleni tärkeän pikkukaupungin katuja, ja se tunne kertoi kaiken. Tuntui kuin olisin palannut jonnekin jonne todella kuulun. Vaikka reissuni oli kestänyt vain reilun kuukauden päivät, oli fiilis kuin olisin ollut poissa aivan liian kauan.
Ehkä se johtui siitä, että hyvin alkeellisella tavalla matkatessa aika jotenkin tuntui paljon pidemmältä kuin normaalisti. Siksi oli jotenkin käsittämätöntä, että olin ollut muualla vain kuukauden.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin tuntemukset kotiin palatessa olivat tärkeä indikaatio retken onnistumisesta. Ne kertoivat että tämä todellakin on koti (ihan kuin siinä olisi ollut pitkään aikaan mitään epäselvää). Ei ehkä niin suuri, pramea tai pitkällä historialla varustettu kuin moni muu paikka, mutta tää on mun Lahti!

Osalleni tähän hetkeen osuneet työttömyys ja kodittomuus voisivat tietysti paluun hetkellä hirvittää, mikäli osaisi stressata tällaisista isossa kuvassa häviävän pienistä ongelmista. Onnekseni omat harmaat hiukseni johtuvat kuitenkin jostain muusta kuin stressaamisesta. (Mistäköhän se muuten johtuu? Onko väriaine yksinkertaisesti loppu?)
Tietysti pitkässä juoksussa voi toimettomuus ruveta syömään rotan lailla, ja muiden sohvissa luuhaaminen myös, mutta eiköhän tässä jotain keksitä niin kuin ennenkin. Voi muuten natsatakin. En ole nimittäin ikäni puolesta enää epäseksikäs työmarkkinoilla: sen lisäksi että erosin vuodenvaihteen tietämillä länsimaisesta lääketieteestä ja kirkosta, erosin hiljattain myös iästä.

No aikahan sen sitten näyttää mihin päin laiva lähtee lipumaan. Luultavimmin hyvillä tuulilla kohti onnellisia satamia.
Sitä odotellessa: mukavaa viikonloppua kaikille!

Loppuhässäkät

Viimeinen ilta Palermossa ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Alkaessani pakkailemaan kamojani huomasin passini kadonneen. Tai siis en huomannut, koska se oli kadonnut. No siitähän ensireaktiona alkoi pienimuotoinen paniikki hiipiä takaraivoon. Sain sen kuitenkin aisoihin vakuuttelemalla itselleni, että asiat kyllä järjestyy, kuten niillä on tapana.

Soitto Suomen konsulaattipäivystykseen jeesasi, ja sieltä ottivat yhteyttä Suomen päivystykseen Roomassa. Sanoivat, että mukanani olevan ajokortin ja poliisilta haetun katoamisraportin pitäisi riittää. Valitettavasti 'pitäisi' on sellainen ajatus, joka täällä Italiassa tuntuu toistuvan yhdessä sun toisessa yhteydessä. Toivottavasti tässä tapauksessa kuitenkin konditionaali väistyy, ja hommat käyvät toteen.
Soittivat puolestani Alitalia -lentoyhtiöön, ja saivat sieltä sellaista tietoa, että ainakin Palermo-Rooma -siirron pitäisi maan sisäisenä lentona onnistua (taas pitäisi). Mutta että loppuviimein päätös lennolle päästämisestä on kuitenkin lentoyhtiöllä.
Roomaan pääseminenkin olisi tosin jo puoli voittoa, sillä mikäli jatkot eivät onnistuisikaan, olisin silloin kaupungissa jossa voisin saada hieman virallisemman matkustusdokumentin mukaani. Tämä Palermon poliisin vääntämä lappu kun näyttää enemmänkin tokaluokan matikan pistarilta kuin miltään viralliselta poliisiraportilta. On siinä leima kuitenkin.

No. Eiköhän tämä läpi mene. Ainakin luulisi. Tai toivoa ainakin sopii. Ollaanhan kuitenkin kaikesta huolimatta EU:n alueella, jossa harvemmin edes mitään todisteita olemassaolosta kysellään.

Muuten on vähän sellainen tyhjä olo, kun määränpää on saavutettu. Hinku päästä Lahteen moikkaamaan mun tyyppejä on kyllä kova. Toisaalta taas reissukin on ollut mitä onnistunein. Jos tällä tiedolla pitäisi päättää uusiksi, että lähteekö reissun päälle ollenkaan, niin vastaus olisi ehdoton kyllä. Ehkä jotain asioita tekisi eri tavalla, ja pitäisi ehkä passista paremman huolen, mutta plussat voittaa miinukset siinä määrin että kyllä tämä pitäisi nähdä.

Ehjänä lähdin reissuun, ja tarkoituksena oli palata ehjempänä takaisin. Ja näin myös kävi, ellei oteta lukuun auringon polttamaa käsivarsi- hartiaseutua. Kuitenkin omissa oloissa asioiden miettiminen, sekä maailman ja kulttuurien ihmetteleminen on tehnyt jannulle hyvää. Ja avannut paljon asioita ja antanut vahvistusta jo olemassa olleisiin ajatuksiin. Pieni roadtrippi oman pään sisälle aika ajoin ei tee ainakaan pahaa.

Itse viihdyn itseni seurassa, ja kykenen olemaan tyytyväisenä myös ilman jatkuvaa sosiaalista härdelliä. En ole mikään patsaiden, monumenttien tai museoiden pällistelijä, vaan minulle useimmiten riittää kuppi teetä rauhallisella terassilla kivassa miljöössä, ja ympäristön tsekkailu siinä samassa.
Kyllä silti sanoisin, että matkailusta, ja elämästä yleensäkin, saa enemmän irti kun ne kokemukset ja näkemykset jakaa jonkun kanssa. "Happiness only real when shared" mainittiin Into The Wild -leffassa (Eddie Vedderin musat <3), ja pitää kyllä mielestäni pitkässä juoksussa kutinsa. Onneksi minun ei tarvinnut lähteä Alaskaan kuihtumaan sen tajutakseni. Tämä riitti.
Pitäkäähän toisistanne huolta, ja katsokaa että teillä on ystäviä ympärillänne tukena ja tuettavina.

Peace and love!