Ulos kaapista

Varoituksen sananen: nyt seuraa suuremman luokan kaapista ulostautuminen.
Toinen varoituksen sananen suurempien pettymysten ehkäisemiseksi: se ei kuitenkaan koske sitä mistä torikahviloissa juorutaan tai mitä ensiksi ajattelitte.

Olen nimittäin ruvennut pitämään juoksemisesta. En tätä suunnitellut, eikä tässä ole tarkoitus satuttaa ketään. Asiat johtivat toiseen, ja nyt vaan kävi näin.
Ajauduin tilanteeseen vaivihkaa. Pari kuukautta sitten aloin miettimään keinoa, jolla saisin päiväni paremmin startattua, ja näin ennalta ehkäistyä passivoitumista ja turhautumista jolle pitkittynyt työttömyys saattaisi itseni altistaa.
Joka aamu siis, suoraan vällyistä, kiskaisen kengät jalkaan ja juoksen lenkin. En mittaile matkoja, vaan menen fiiliksen mukaan. Joskus menee femma, joskus kymppi. Näin ounastelisin.
Ja minkä buustin se päivään tarjoaakaan. Samanlaista herätystä päivään en voisi siemailla mistään kaupallisesta pullosta, hörppiä lempimukistaan tai lukea kirjan sivuilta. Se että saa veren kiertämään ja hengityksen aktivoitumaan ensitöikseen aamulla, tarjoaa huikean startin päivään.
Positiivisten kokemusteni myötä ajatukseni koko juoksemista kohtaan on muuttunut positiivisemmaksi ja kulmat ovat pyöristyneet. Näin ei ole ollut aina.

Päinvastoin. Olen suhtautunut juoksemiseen hyvinkin negatiivisesti, jopa vihamielisesti. "Juokseminen on tylsää", "minuahan ei tuonne polulle saa", "ei mun polvet kestä juoksemista". Tällaisia ajatuksia päässäni vilisi aikaisemmin kun yritin itseäni pakottaa polulle.
Jälkikäteen ajateltuna tuntuvat hyvinkin pitkälti tekosyiltä laiskuudelle. Sitähän se pitkälti onkin.
Toisaalta myös kokemukseni juoksemisesta ovat suurimmaksi osaksi joukkuelajien oheisharjoitteiden parista, jossa harjoittelu on ollut anaerobista. Sen tähden mieleeni on ehkä myös pinttynyt ajatus siitä, että juokseminen on jatkuvaa hengästystä ja ponnistusta, ja tämän takia ei varsinaista hinkua ole polulle ollut.
Nyt on kuitenkin tekosyyt heivattu, ja pinttymät kiillotettu, ja olen äärimmäisen onnellinen löydettyäni itselleni uuden harrastuksen. Joka vieläpä edistää fyysistä hyvinvointiani ja haastaa minua henkisesti.

Mielessäni olen pyöritellyt jo jonkin aikaa myöskin ajatusta Maratonin juoksemisesta. Viime lauantaina sain ajatukselleni vahvistuksen, kun juoksin iltalenkillä vahingossa puolimaratonin. Päätös kypsyi, ja ensi kesänä mennään. Tai maratonihan on jo alkanut, se vaan huipentuu synnyinkaupungissani Tukholmassa järjestettävään joukkotapahtumaan.
Ei kai se sen kummempi homma ole noin fyysisesti? Kai sitä kuka tahansa hyvässä kunnossa oleva pystyy 40+ kilometriä noin kuntonsa puolesta juoksemaan, jos mitään kummempia aikatavoitteita ei ole?
Ennemminkin tällaisen paatuneen juoksuvihaajan haaste liittynee siihen, että saa itselleen uskoteltua heikommallakin hetkellä, että koko homma on sen päämäärän arvoista. Itsensä ylittämistä. Vieläpä epämukavuusalueella.
Katsotaas miten tässä käy, ja miten ei.

Tarinan opetus: Ei kannata olla liian vahvasti jotain mieltä, koska sillä vain turhaan rakentaa vankilan mieleensä ja rajoittaa elämäänsä.