Kanssakulkijoita

Ruohonjuuritasolla matkaa taittaessa törmää monenlaisiin ihmisiin ja kohtaloihin. Se on ehkä tällaisen reissun yksi suurimmista rikkauksista tietysti sen ohella, että paikkojakin pääsee pällistelemään vähän eri vinkkelistä kuin turistibussin ikkunasta kurkkiessa.
Missään luksushotelleissa en ole koko matkan aikana yöpynyt, ja aina kun olen viipynyt hieman isommassa kaupungissa olen pyrkinyt majoittumaan hostelleihin, joissa mitä erilaisimpia kulkijoita on ollut mahdollista kohdata. Tuossa päivittäin saa olla sen verran paljon omien ajatustensa kanssa keskenään, että lienee ihan tervettä toisinaan vähän sosialisoitua. Ja noissa hostelleissa on yleensä se hyvä puoli, että siellä useimmiten ihmiset ovat hyvin samankaltaisia. Kulttuurit toki yhdistyvät, mutta  yhdistävänä tekijänä lienee halu olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa, jakaa ja kuulla niitä tarinoita.
Liftareita, pyöräilijöitä ja muita reppureissaajia majat täynnä. Sieltä voi jopa saada reissunsa varrelle hyvän vinkin tai toisenkin, jos vaan osaa kuunnella tai kysyä.

Katowicessa, Puolassa, yövyin henkilön luona, joka oli juuri palannut kuuden kuukauden mittaiselta liftaus-/bussireissulta Alaskasta aivan sinne Etelä-Amerikan eteläisimpään kärkeen saakka. Se on sellainen lenkki, joka saa oman reissuni tuntumaan hyvin pieneltä. Bratislavassa taas törmäsin Uusiseelantilaiseen heppuun, joka oli kyllästynyt yhteiskunnan paskaan, pakannut reppunsa, ja oli nyt kahdeksatta kuukautta tien päällä etsimässä uutta näkökulmaa ja arvostusta kotiseutuunsa. Tsekkiläisellä huoltoasemalla keskustelin belgialaisen kanssapyöräilijän kanssa, joka oli läheisen ihmisen kuoleman jälkeen hakemassa totuuksia elämäänsä heittämällä fillariretken Istanbuliin.
Oikeastaan kaikkia tapaamiani reissaajia on yhdistänyt tietynlainen peloton ja positiivinen elämänasenne. Ja he ovat olleet joko hyvin tietoisia siitä, että elämä ei ole niin vakavaa kuin miltä se saattaa usein tuntua, tai sitten ovat olleet etsimässä sitä salaisuutta huolettomampaan elämään.

Itse olen ainakin saanut uutta näkökulmaa moneen asiaan kuluneen kuukauden aikana. Tai ainakin tietyt asiat ovat vahvistuneet mielessäni. Kulkeminen hyvin alkeellisella välineellä saa tuntemaan, kuinka pieni osanen tätä rulettia sitä lopulta onkaan. Toisaalta taas polkemalla eteneminen konkretisoi sen, että kuitenkin sitä on osanen tässä pyörässä, ja jokainen teko tai tekemättä jättäminen vaikuttaa johonkin. Jos nyt ei suoranaisesti kokonaisuuteen, niin ainakin itseensä, lähiympärisöönsä ja sitä myötä pitkässä juoksussa myös laajemmaltikin.

Oman asenteen merkitys elämässä on myös näkynyt hyvin voimallisesti. Se, kuinka omalla asennoitumisella pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä ja oman olemisensa helppouteen tai vaikeuteen. Vitutus, ärtymys, stressi, kiire, pelko tai vaikkapa viha ovat kaikki valintoja, kuten ovat myös onnellisuus, elämän letkeys ja positiivisuus.
Ja näillä omilla valinnoillasi luot myös oman ympäristösi. Ympärille saa äkäisiä ihmisiä, tai saa helposti vaikkapa vilkun pimeäksi jos haluaa, mutta asia voi olla myös päinvastoin. Jos haluaa.

Elämä ei ehkä olekaan niin vakavaa kuin miten se saattaa usein nyky-yhteiskunnassa näyttäytyä. Ei se kai olekaan kiirettä, aikatauluja, töitä, ristiriitoja, lainoja tai laskuja. Elämä lienee sitä mitä tapahtuu niiden ulkopuolella? Ja nämä lieveilmiöt ovat osa elämää siinä määrin, kun niitä siihen haluaa haalia.
Oravanpyörässä ei ole pakko olla, tai ainakaan siitä ei kannata tehdä itse tarkoitusta.
Kadehtien katselin elämänmenoa ja -rytmiä eteläisessä Kroatiassa. Siellä ei kenelläkään tuntunut olevan hirveä kiire minnekään, ja keskimäärin ihmisten naamoilta luettava yleiskuva oli huomattavasti onnellisemman oloinen kuin pohjoisempana. Toki ilmastollakin voi olla osansa tässä leikissä. Helpostikin. Mutta varmaan myös tietynlainen Etelä-eurooppalainen asennemaailma auttaa elämän helpoksi tekemisessä.
Sen, mikä on elämän tarkoitus, kerron sitten seuraavassa jaksossa. Tai katsokaa vaan se Monty Pythonin saman niminen elokuva...

Tänään alkaa sitten tämän reissurupeaman loppusuora Italiassa, machojen mammanpoikien maaperällä. Vaikka pari päivää huilia Dubrovnikissa jeesasikin pahimpiin polvivivoihin, kyseisten nivelten kehnosta kunnosta johtuen olen päättänyt haudata aikeet läpäistä Sisiliaan etelästä. Eli pysyttäydyn alkuperäisessä suunnitelmassa polkea Napoliin, ja seilata siitä taas lautalla Palermoon. Siinä säästää pari sataa kilometriä, ja se voi osaltaan helpottaa kesälaitumilla kirmaamista ilman suurempia irvistyksiä. Eli korisporukalle vaan tiedoksi, että tulen kylvämään kauhua korin alla myös kesän väännöissä.

Vaikka Kroatia oli tähän astisista alueista fyysisesti haastavin, oli se muuten ehkä antoisin. Ensikertalaisena tykästyin, ja suosittelen kyllä sinne reissaamista varsinkin jos nuo seudut ei vielä kovin tutut ole.


Palms: Mission Sunset