Polkupyörän eläkevuodet Sisiliassa

Sain perjantaina sähköpostia Italiasta (kuvassa). Viestin lähettäjänä oli se nuorukainen, jolle toukokuussa luovutin Jopo Cruiserini Palermossa. Kaveri oli onkinut sähköpostiosoitteeni majapaikastani, ja vaikutti lähettämänsä viestin perusteella olevan edelleen kovasti innoissaan fillaristaan.

Näinhän sen piti mennäkin. Pääasiallisena tavoitteenahan oli löytää pyörälle hyvä koti. Sellainen uusi kuljettaja, joka antaisi menopelille vielä lukuisia kilometrejä, eikä heivaisi sitä roskikseen heti seuraavassa kadunkulmassa.
Tai enhän minä siinä hetkessä mitään kummempia tavoitteita ajatellut, kunhan luovutin polkupyörän randomilla valitulle kulkijalle. Sellaiselle, joka näytti tuon kyseisen fillarin näköiseltä henkilöltä.

Intuitiollakin voi siis natsata kohdalleen. Ehkä hyvin usein natsaakin, vaikka meidän järjen äänemme haluaakin ottaa kunniaa monista sellaisista asioista joissa sille ei sitä kuuluisi. Toisaalta taitaa olla myös niin, että vain juuri "järkevä mielemme" ylipäänsä hamuaa sitä kunniaa. Kun menee tunteen mukaan, ei itsekeskeisillä arvoilla ole niinkään väliä.
Järkevät päätökset eivät aina siinä hetkessä ole niitä viisaimpia, mutta ehkäpä niistä monien viisaus paljastuu vasta ajan myötä.

Joka tapauksessa nyt näyttäisi siltä, että ex-fillarillani on luvassa makoisat eläkevuodet Sisiliassa.
Ehkä menen itse joskus perässä, ajattelen ainakin nyt, kun juuri talviaikaan siirtynyt Suomi valmistautuu uuteen horros-sesonkiin.

Huominen on huomisen tänään

Törmäsin tässä taas erääseen itsessäni  vuosien varrella häirinneeseen ja vaivanneeseen asiaan. En nyt puhu lievästä hyppyrinenästäni, hieman eritasossa olevista silmistäni, nenänvarressani sijaitsevasta patista tai muista minua ulkoisiin silmiin määrittävistä seikoista.
Olen nimittäin ollut, ja olen vieläkin, varsinainen mestari tekemään asioita huomenna. En siis tänään, enkä varmasti vielä huomennakaan tänään. Vaan aina huomenna. Siirtelen siis tekemisiäni, alottamisiani ja lopettamisiani tulevaisuuteen, koska en jaksa, viitsi tai ole kiinnostunut niitä juuri tässä hetkessä tekemään. Tulevaisuushan on hyvä aika tehdä asioita, kun kulloisessakin nykyhetkessä tulevaisuutta ei varsinaisesti ole olemassakaan.

Tällä kertaa muun tärkeämmän, kuten kotona muhimisen ja aamu-unisuuden tieltä sai väistyä itselleni rakkaaksi muodostunut juoksuharrastukseni. Asia josta olen todella innoissani, ja jonka tiedän edistävän hyvinvointiani ja rytmittävän päivääni oivallisesti.
Kuitenkin heti kun sain itselleni tekosyyn jättää tämän merkityksessään rutiiniksi asti kiipineen aamupyrähdyksen tekemättä, alkoi ote lipsumaan. Johtuiko tämä syksyn tuomasta ilmanalan muutoksesta, vai mistä? En tiedä.
Suurimmaksi osaksi uskoisin sen johtuvan oman mieleni luomista esteistä. Kaikki muu taitaa olla uskottelua ja todistelua.
Ensin tuli flunssa, joka veti oikeasti selkärangan koukkuun ja mielen maahan. Kipeänä ei saa urheilla, sanoi äiti ja koutsit, mutta sairasteluhan jatkuu mielessä juuri niin pitkään kuin sen haluaa jatkuvan. Ja tässä tapauksessa siis nimenomaan: niin pitkään kuin sen haluaa olevan jollekin esteenä.
Flunssa meni, ja ääni palasi. Mutta ei palannut motivaatio lenkkeilyyn. Tai itseasiassa motivaatio kyllä palasi, mutta jokin silti esti. Olin jo pakottamassa itseäni polulle, mutta sitten napsahti kuin tilauksesta korispelien tiimellyksessä selkä jumiin.
Ai kuinka ihana tekosyy taas pitkittää sairaslomaani huomiseen... ja taas huomiseen.

Ei kai saa yleistää, mutta melkoisen monella ihmisellä on kummallinen tapa lykkäillä asioita tulevaisuuteen, jossa ne voidaan sitten unohtaa tai siirtää taas eteenpäin mikäli koetaan tarpeelliseksi. Erittäin yleistä tämä lienee sellaisille, jotka painiskelevat erilaisten riippuvuuksien kanssa. Riippuvuudethan tuntuvat perustuvan siihen että asioita lopetetaan tulevaisuudessa.
Kaikki varmasti tuntevat ihmisiä, jotka lopettavat joka päivä tupakanpolton ”tämän askin jälkeen”, aloittaa terveellisemmän ruokavalion ”kesäloman jälkeen”, tai rajoittaa railakasta alkoholin käyttöään ”pikkiksen 50-vuotisten jälkeen”, kun siellä tulee kuitenkin otettua.
Kouluajoilta monilla on varmasti muistissa ne hienot suunnitelmat tehdä tehtävät kerrankin ajoissa. Niitä suunnitelmia oli sitten kiva muistella kello viimetinka, kun painoi hommia pikkutunneille saakka päihittääkseen deadlinen.
Asioiden tekemisen aloittajia on aina huomattavasti paljon enemmän kuin itse tekijöitä. Tosiasiassa kuitenkaan yksikään taulu ei roiku seinällä tulevaisuudessa lyödyllä naulalla, vaan se perkele pitää lyödä seinään aina nyt.
Ongelma lienee ilmeisen yleinen, kun tähän itsepetokseen on luotu oikein instituutiokin: Uuden vuoden lupaukset.

Henkilökohtaisesti olen havainnut ja tiedostanut ongelmani, joka on jo hyvä lähtökohta asioiden korjaamiselle. Toisaalta onko tässä nyt käsillä klassinen häntäänsä jahtaava koira, kun se huomiseen siirtäminen pitäisi lopettaa jo tänään? Lopettamisen aloittaminenhan on jo aloitettu kun ongelma on tiedostettu ja yksilöity.
No... kattellaan huomenissa.

Itse jälleenaloitin lenkkeilyn huomenna 2,5 viikon ajan, kunnes tänään sain itseni lopulta aamutuimaan jolkottelemaan kympin siivun. Kyllähän teki taas hyvää!
Ja miksei olisi tehnyt? Olinhan saanut päivälle mitä erinomaisimman startin liikunnan ja raittiin syysilman myötä. Ja mikä ehkä vieläkin merkittävämpää, olin onnistunut murtamaan muurin pääni sisälle rakentamastani vankileiristä ja kirjaimellisesti juoksemaan vapauteen. Ainakin hetkeksi pakenemaan oman valvovan mieleni alta.
Nenäthän on helppo oikoa Nordströmin klinikalla mikäli sen tarpeelliseksi kokee, ja suiroihin huuliinkin saa stuffinkia vaikka ruokatunnilla, mutta nämä pään sisäiset mielen koukerot on aina vähän mutkikkaampi homma. Vaatii melkoisen paljon voimia tunnistaa ja tunnustaa virheensä, ja lähteä niitä vielä itsessään prosessoimaan ja korjaamaan.

Siihen on yksi ainoa lääke: Päätös.
Huomenna menen lenkille tänään, enkä huomenna.

Merkkipäiviä ja sihijuomaa

Eilen minulla oli merkkipäivä.
Siitä on nyt tasan puoli vuotta kun jäin työttömäksi. En uskonut luovani uraa tällä saralla painaessani oven takanani kiinni edellisessä työpaikassani, mutta kuusi kuukautta on kuitenkin siis vierähtänyt uuden "työnantajan" leivissä.
Kelan leipä on melkoisen kapea, mutta toisaalta myös hyvin antoisa kun siihen osaa oikein suhtautua. Nykyisessä työssäni työttömänä työnhakijana minulla on ollut runsaasti aikaa tehdä sellaisia asioita jotka minua oikeasti kiinnostaa, ja pohtia hieman elämäni linjoja uusiksi.

Edelleenkin. Työttömyydessä noin ylipäänsä on se vaara, että sen pitkittyessä turhautuu ja tuskastuu toimettomuuteensa. Varsinkin jos työttömyys uhkaa toimeentulemista yhteiskunnan rattaissa ja markkinatalouden puristuksissa. Tällainen tilanne altistaa varmasti vajoamaan syvemmällekin synkkyyteen, mikäli sellaiseen on taipuvainen eikä omaa itse kykyä pitää itseään aktiivisena. Kukaan ei tule nostamaan aamulla sängystä, ja syyt laittaa kello soimaan pitää keksiä itse. Työttömyydestä löytää varmasti itselleen tekosyyn rämpiä mielensä syövereihin, ja pysyttäytyä siellä. Toisaalta taas, jos tekee parhaansa tilanteensa muuttamiseksi ja kohentamiseksi, niin ei voi kuin vain hyväksyä vallitsevat tosiasiat. Se usein helpottaa. Se ei tuo leveyttä tilinauhaan, mutta se helpottaa.

Tässä puolen vuoden aikana olen ihmetellyt työvoimatoimiston roolia tämän maan tiukassa työttömyyskurimuksessa.
En ole ennen ollut kyseisen instanssin kanssa juurikaan tekemisissä, mutta tässäkään tilanteessa en koe saaneeni minkäänlaista apua tai tukea tuolta suunnalta.
Paikallinen konttorimmekin tuntuu olevan täynnä paperinippujaan kahistelevia virkailijoita, joiden ensisijaisesta tehtävästä ei liene heillä itselläkään selvyyttä. En sano tätä millään pahalla, ihmettelen vaan.
Minulle soitettiin sieltä kesällä, ja kysyttiin puhelimitse tilanteestani. Puhelun päätteeksi ilmoitettiin, ettei minun kannata paikan päällä näyttäytyä mikäli en erityisesti koe siihen tarvetta.
Syssymmällä halusin kuitenkin tietoa erilaisista vaihtoehdoista joita minulla tilanteessa olisi. Huomasin myös, että puhelimessa antamani tiedot oli merkitty rekisteriini täysin virheellisesti, joten halusin henkilökohtaisen tapaamisen työvoimaneuvojan (vai mikä lienee titteli?) kanssa.
Tapaaminen kyseisen kummelihahmon kanssa toi kuitenkin itselleni vain yhden lisäkysymyksen: Miksi minä olen työttömänä, ja tämä tosielämän heikkihela viettää aikaansa lämpimässä toimistossa saaden siitä vielä luultavasti taloudellista korvaustakin?
Sain sieltä varattua ajan tuon laitoksen paikalliselle psykologille, joka olikin jo järkevämpi tapaaminen. Harmi että aikani tuolla meni niiden tietojen hankkimiseen, joita olin ensimmäisellä reissulla lähtenyt hakemaan. Olisin nimittäin mielelläni keskustellut tuolla myös pääni sisällöstä.

Erään muusikonretkun kanssa pohdittiin torikahvilassa tämänhetkisiä toiveammattejamme. Ei vilissyt jutuissamme lääkäreitä, valkokauluksisia virkamiehiä tai ahnaita bisnesmulkkuja.
Huomattiin myöskin, että kummankaan toiveammateissa ei tulotaso pääsisi äitymään kovin suureksi. Toisaalta taas työt eivät myöskään sitoisi käsiä liiaksi muulta elämältä ja sinne keskittyviltä ambitioilta.
Ystäväni mainitsi toiveammatikseen jakeluauton kuljettajan, ja itse mainitsin postinkantajan.

Jos ei voi löytää niin mielekästä hommaa itselleen, josta saa muutakin kuin kuukausittaisen muistutuksen sen mielekkyydestä tiliotteeseensa, niin on kai parempi pitää työnkuva sen verran yksinkertaisena, ettei se häiritse oikeata elämää.
Mutta tämä onkin vasta suunnitelma B syystä että...

Ajattelin kuitenkin kokeilla vielä toista polkua. Ilmoittauduin opintojen pariin, ja kevääseen saakka olisi ohjelmistossa opintopisteiden kartuttamista valitsemillani aihealueilla. Ja siitä sitten eteenpäin mikäli homma tuntuu mielekkäältä.
Joten nyt kynät teräväksi, pakataan reppu ja opettajalle omppu. Ehkäpä pääsen jopa heittämään yläfemmat koulun käytävillä Brandon Walshin kanssa, kuka tietää? Näinköhän tästäkin jannusta leivotaan vielä viisas?
Jos ei, niin postinjakajiakin aina tarvitaan.

Mutta hei muuten! Itseni olisi siis myös elettävä, muuten opiskeluni menevät kovasti hukkaan. Opintoni mahdollistavat myös työnteon täysipainoisesti, joten edelleenkin olen valmis tarttumaan hanakasti toimeen mikäli jollakulla on jotain työtä tarjolla. wink wink. Nykymaailman meiningin mukaisesti teen rahasta mitä vaan.

Puolvuotis -juhlapäivän kunniaksi korkkasin muuten sihijuoman. Tapahtuman luonteeseen hyvin epäsopivasti 'holittoman tosin. Mitään suurempaa vastaanottoa minulla ei ollut, oli sen verran kiireinen päivä olla työtön.

Tarinan opetus: Parempi aiemmin kuin myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Ja kuka edes määrittelee mikä on myöhään?