Loppusuora - Mitäs sitte?

Kaikki hyvä päättyy aikanaan, itseasiassa kaikki vähän paskempikin päättyy aikanaan. Kaikki päättyy aikanaan. Huomenna olisi kuitenkin tarkoitus ottaa viimeiset askeleet -tai tarkemmin sanottuna polkaisut- tällä reissurupeamalla. Noin 100 kilometrin edestakainen vappukruisinki Corleonen kaupunkiin siis ohjelmassa.
1.5. on täälläkin työväen juhlapäivä, ja kansallinen vapaapäivä, joten toiveissa olisi, että pääsisin läpäisemään Palermon kaupunkialueen  aikaisin aamulla hyvinkin rauhallisissa merkeissä. Koko reissun vaarallisin tekijä on ehdottomasti ollut Italialainen liikenne, jossa ei varsinkaan isommissa taajamissa tunnu olevan minkäänlaista punaista lankaa. Uskoisin tosin, että Napolissa on pahin jo koettu, joten yksi Palermo nyt on jokatapauksessa sen rinnalla vain vaihtorahaa.
Vaikka tällä hetkellä ei motivaatio ole tämän viimeisen setin heittämiseen kovinkaan korkealla, odotan kuitenkin että huomenissa meno taas maistuu. Pääsenhän roiskasemaan rundin ilman reppua, ja toisaalta tieoisena siitä, että pidemmät fillarilla sotkemiset ovat tältä erää sitten siinä.

No mitäs sitten?
Lauantaina vielä hieman fiilistelyä Palermossa, ja tutkailua saisiko fillarin jotenkin kivutta/edullisesti lähetettyä Suomeen. Ja sunnuntaina sitten lento kotiin.
Kyllä täytyy sanoa, että lasten ja muiden rakkaiden ihmisten näkemistä olen odottanut sen verran, joten ei hirveästi kiinnostaisikaan jäädä tänne norkoilemaan. Varsinkaan kun tämä italialainen hektisyys ei ole oikein minun juttuni. Kaikki kun tuntuu olevan täällä melkoista hässäkkää. Lunkimmin on paremmin.

Makustellaan sitten huomisen etapin jälkeen tunnelmia tarkemmin. Nyt unta silmään (ja ekaks vähän NBA-korista VeikkausTV:ltä), että huomenna jaksaa.

Kanssakulkijoita

Ruohonjuuritasolla matkaa taittaessa törmää monenlaisiin ihmisiin ja kohtaloihin. Se on ehkä tällaisen reissun yksi suurimmista rikkauksista tietysti sen ohella, että paikkojakin pääsee pällistelemään vähän eri vinkkelistä kuin turistibussin ikkunasta kurkkiessa.
Missään luksushotelleissa en ole koko matkan aikana yöpynyt, ja aina kun olen viipynyt hieman isommassa kaupungissa olen pyrkinyt majoittumaan hostelleihin, joissa mitä erilaisimpia kulkijoita on ollut mahdollista kohdata. Tuossa päivittäin saa olla sen verran paljon omien ajatustensa kanssa keskenään, että lienee ihan tervettä toisinaan vähän sosialisoitua. Ja noissa hostelleissa on yleensä se hyvä puoli, että siellä useimmiten ihmiset ovat hyvin samankaltaisia. Kulttuurit toki yhdistyvät, mutta  yhdistävänä tekijänä lienee halu olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa, jakaa ja kuulla niitä tarinoita.
Liftareita, pyöräilijöitä ja muita reppureissaajia majat täynnä. Sieltä voi jopa saada reissunsa varrelle hyvän vinkin tai toisenkin, jos vaan osaa kuunnella tai kysyä.

Katowicessa, Puolassa, yövyin henkilön luona, joka oli juuri palannut kuuden kuukauden mittaiselta liftaus-/bussireissulta Alaskasta aivan sinne Etelä-Amerikan eteläisimpään kärkeen saakka. Se on sellainen lenkki, joka saa oman reissuni tuntumaan hyvin pieneltä. Bratislavassa taas törmäsin Uusiseelantilaiseen heppuun, joka oli kyllästynyt yhteiskunnan paskaan, pakannut reppunsa, ja oli nyt kahdeksatta kuukautta tien päällä etsimässä uutta näkökulmaa ja arvostusta kotiseutuunsa. Tsekkiläisellä huoltoasemalla keskustelin belgialaisen kanssapyöräilijän kanssa, joka oli läheisen ihmisen kuoleman jälkeen hakemassa totuuksia elämäänsä heittämällä fillariretken Istanbuliin.
Oikeastaan kaikkia tapaamiani reissaajia on yhdistänyt tietynlainen peloton ja positiivinen elämänasenne. Ja he ovat olleet joko hyvin tietoisia siitä, että elämä ei ole niin vakavaa kuin miltä se saattaa usein tuntua, tai sitten ovat olleet etsimässä sitä salaisuutta huolettomampaan elämään.

Itse olen ainakin saanut uutta näkökulmaa moneen asiaan kuluneen kuukauden aikana. Tai ainakin tietyt asiat ovat vahvistuneet mielessäni. Kulkeminen hyvin alkeellisella välineellä saa tuntemaan, kuinka pieni osanen tätä rulettia sitä lopulta onkaan. Toisaalta taas polkemalla eteneminen konkretisoi sen, että kuitenkin sitä on osanen tässä pyörässä, ja jokainen teko tai tekemättä jättäminen vaikuttaa johonkin. Jos nyt ei suoranaisesti kokonaisuuteen, niin ainakin itseensä, lähiympärisöönsä ja sitä myötä pitkässä juoksussa myös laajemmaltikin.

Oman asenteen merkitys elämässä on myös näkynyt hyvin voimallisesti. Se, kuinka omalla asennoitumisella pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä ja oman olemisensa helppouteen tai vaikeuteen. Vitutus, ärtymys, stressi, kiire, pelko tai vaikkapa viha ovat kaikki valintoja, kuten ovat myös onnellisuus, elämän letkeys ja positiivisuus.
Ja näillä omilla valinnoillasi luot myös oman ympäristösi. Ympärille saa äkäisiä ihmisiä, tai saa helposti vaikkapa vilkun pimeäksi jos haluaa, mutta asia voi olla myös päinvastoin. Jos haluaa.

Elämä ei ehkä olekaan niin vakavaa kuin miten se saattaa usein nyky-yhteiskunnassa näyttäytyä. Ei se kai olekaan kiirettä, aikatauluja, töitä, ristiriitoja, lainoja tai laskuja. Elämä lienee sitä mitä tapahtuu niiden ulkopuolella? Ja nämä lieveilmiöt ovat osa elämää siinä määrin, kun niitä siihen haluaa haalia.
Oravanpyörässä ei ole pakko olla, tai ainakaan siitä ei kannata tehdä itse tarkoitusta.
Kadehtien katselin elämänmenoa ja -rytmiä eteläisessä Kroatiassa. Siellä ei kenelläkään tuntunut olevan hirveä kiire minnekään, ja keskimäärin ihmisten naamoilta luettava yleiskuva oli huomattavasti onnellisemman oloinen kuin pohjoisempana. Toki ilmastollakin voi olla osansa tässä leikissä. Helpostikin. Mutta varmaan myös tietynlainen Etelä-eurooppalainen asennemaailma auttaa elämän helpoksi tekemisessä.
Sen, mikä on elämän tarkoitus, kerron sitten seuraavassa jaksossa. Tai katsokaa vaan se Monty Pythonin saman niminen elokuva...

Tänään alkaa sitten tämän reissurupeaman loppusuora Italiassa, machojen mammanpoikien maaperällä. Vaikka pari päivää huilia Dubrovnikissa jeesasikin pahimpiin polvivivoihin, kyseisten nivelten kehnosta kunnosta johtuen olen päättänyt haudata aikeet läpäistä Sisiliaan etelästä. Eli pysyttäydyn alkuperäisessä suunnitelmassa polkea Napoliin, ja seilata siitä taas lautalla Palermoon. Siinä säästää pari sataa kilometriä, ja se voi osaltaan helpottaa kesälaitumilla kirmaamista ilman suurempia irvistyksiä. Eli korisporukalle vaan tiedoksi, että tulen kylvämään kauhua korin alla myös kesän väännöissä.

Vaikka Kroatia oli tähän astisista alueista fyysisesti haastavin, oli se muuten ehkä antoisin. Ensikertalaisena tykästyin, ja suosittelen kyllä sinne reissaamista varsinkin jos nuo seudut ei vielä kovin tutut ole.


Palms: Mission Sunset

Taktiikkahommia

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Eikös sanonta jotenkin näin mene? En kuitenkaan halunnut oikoa puolia tässä hommassa, joten jätin etukäteis -suunnitelmien osalta melko paljon aukkoja. Tiedossahan kuitenkin oli, että liikkuvia osia on reissussa niin paljon ettei homma pysy hanskassa kuitenkaan. Joten itseäni pettymyksiltä suojatakseni piirsin ääriviivat, mutta jätin värittämättä.

Hyvin on toiminut. Kokonaiskuvan maalaamista tärkeämpänä pidänkin sitä, että jokaiselle päivälle naputtelee jonkinlaiset raamit. Mieluusti vasta edellisiltana, kun on kulloinenkin olotila, tulevien päivien maastot ja kiintopisteet hieman paremmin selvillä.
Jonkinlainen päiväsuunnitelma siis aina löytyy, sekään ei ole tosin mihinkään kiveen hakattu. Jos alkaa painaa, pysähdytään aiemmin. Jos taas meno maistuu, annetaan palaa vaan. Useimmiten rupeankin vasta siinä iltapäivän puolella tsekkailemaan yöpymispaikkoja. Jos seuraavan päivän päätepiste on jo aamulla tiedossa, on vaarana että keskittyminen herpaantuu siihen eikä itse polkemiseen.
Jonkinlainen läsnäolo ja vain siihen hetkeen, ja sen hetkiseen ympäristöön keskittyminen onkin ehkä tärkein keino jolla tässä pelataan. Kun vaan potkii fillaria eteenpäin ja rallattelee, tuntuu matkanteko paljon kevyemmältä. Heti kun ajatus karkaa päämäärään, tulee hommasta enemmänkin suorittamista, ja homman mukavuus sekä mielekkyys kärsii huomattavasti.
Niinhän se on ihan elävässä elämässäkin. Vaikkapa työelämässä. Kun teet jotain, on lopputulos usein paljon parempi, kun keskityt siihen tekemiseen, etkä päämääriin. Toki päämääriä ja maaleja pitää olla, mutta niiden ei pidä päästää hallitsemaan tilannetta.

Yksi tärkeä tekijä on ollut myös oppia tunnistamaan väsymyksen ja todellisen uupumuksen ero. Väsymyshän on kaiketi vain hedonistisen mielen keino palauttaa itseään mukavuusalueelle, ja se haittaa usein itse tekemistä ja sen myötä myös lopputulosta. Olenkin pitänyt jonkinlaisena nyrkkisääntönä, että kun tulee ensimmäistä kertaa mieleen pitää tauko, vedänkin vielä sen linkkupyskän tai huoltoaseman ohi, ja huilaan vasta seuraavalla. Tai 5 kilometrin päässä... Tai milloin missäkin. Kyllä sen mielen äänen saa hallintaan kun keskittyy vaan siihen mitä tänne olen tullut tekemään. Eli polkemiseen (hih).

Tällainen kaavamaisempi taktiikka- ja suunnittelupuoli on toiminut melkoisen mallikkaasti. Google maps toimii oivallisena apuna sekä etukäteen suunnitellessa, että tien päällä. Teiden numerot mieleen ja baanalle. Isompien kaupunkien läpäisy on kostautunut melkoisen haasteelliseksi ja aikaavieväksi touhuksi. Tämän takia olenkin pyrkinyt joko yöpymään reitille osuvissa isommissa taajamissa. Tai sitten painelemaan ohitietä vähän väljemmille vesille.

Tällä hetkellä sijainti on siis Kroatia (Knin). Voisin sanoa, että matkanteko muuttui huomattavasti leppoisammaksi, kun maisemat ovat vaihtuneet näin suomalaisvinkkelistä hieman eksoottisemmiksi. Tosin täytyy myös mainita, että tuolla kapeilla vuoristoteillä vetäessä rekkojen seassa 7 kilometrin alamäkiä vähän kyllä pistää välillä hirvittämään.  Ilokseni olen kyllä voinut huomata, että varmaankin 70% matkasta olen tosiaankin tullut alaspäin. Eli se vitsailu kartalla alaspäin laskemisesta ei ole ollut ihan tuulesta temmattu.
Toisaalta taas tässä ruvetaan olemaan jo iskuetäisyydellä Splitiin, ja tämä etappi alkaa olemaan lusittua kauraa. Suunnitelmiinkin tein tässä viime hetken muutoksen. Sen sijaan, että lähtisin painamaan rantaraittia pitkin kohti Dubrovnikiä, vetäisenkin Splitistä suorilta lautalla Korculan saarelle Vela Lukaan, ja hyppelen sieltä pikkusaaria pitkin takaisin maihin tuonne Dubrovnikin kylkeen. Pääsee ehkä painelemaan hieman rauhallisemmille teille. Ja täytyy myöntää, että tässä vaiheessa harjoituksia ei voi myöskään aliarvostaa paria kymmentä säästettyä kilometriä :)
Päivä pari huilia, ja maanantaina lautalla Bariin, josta enää Italian saappaan jalkaterän verran Sisiliaan.

Tässä sivussa muuten vinkkinä: Jos joskus liikutte Kroatiassa päin, käykäähän Plitvickan luonnonsuojelualueella piipahtamassa. Pikkasen makeita sfäärejä ja vaellusreittejä henkeäsalpaavissa maisemissa vaikka muille jakaa.

Vintin tuuletusta

En tiedä mikä siinä on, mutta jostain syystä tämä meininki nyky-yhteiskunnassa on alkanut vaivaamaan minua todella paljon. Kiire ja häsläys ympärillä kasvaa. Ja samalla taakat, joita ihmiset ottavat harteilleen muuttuvat yhä painavammiksi. Miksi kaikki tämä? No pitää olla uusia Audeja, ja isoja taloja jotta massiiviset telkkarit mahtuvat olohuoneeseen. Pitää olla vähän blingiä siellä, ja lisää blingiä täällä ja kotien pitää olla sisustettu niinkuin Avotakassa tai Innossa. Bora Boralle pitää päästä kahdesti vuodessa vähintään, ja lasten huoneet pitää täyttää leluilla ja krääsällä, joita he vilkaisevat ja heittävät sitten nurkkaan muiden joukkoon odottamaan kaatopaikkakomennusta. Jos tästä kaikesta jää jotain yli, niin vaimolle tissit ja isännälle rasvaimu, jotta sitten voitaisiin kirmailla lomamatkalla rantaviivaa kuin Pamela ja Hasselhoff ikään. Ja jos ei taatelit tähän ihan riitä, niin pankista saa lisää.

Kulutusjuhlat kasvaa, ja nurkat täyttyvät paskasta, ja ainakin itsellä on sellanen fiilis että jossain vaiheessa on ruvettava ottamaan takapakkia tai muuten koko vyyhti rysähtää niskaan oikein ryminällä. Ehkä tässä on itse nyt tiedostamattaan tietoisesti päättänyt valita rauhallisen peruutustaktiikan, ja ruvennut vähän funtsimaan asioita jotka ovat oikeasti itselleen merkittäviä. Toiset puhuvat hipahtamisesta, mutta minulle on loppupelissä ihan sama mistä ihmiset puhuvat ja mitä ajattelevat, kunhan itse löytää sisällään jonkinlaisen tasapainon.

Tämä olikin ehkä yksi suurimpia motivaattoreita itselleni tämän fillarireissun heittämiseen, ei niinkään se fyysinen haaste. Ottaa vähän aikaa itsensä kanssa, ja tuntea oma pienuutensa maailmassa yksivaihteisella fillarilla rekkojen seassa polkiessa.
Joku on joskus sanonut, että joskus pitää matkustaa kauas nähdäkseen lähelle, ja kaiken kliseen keskellä sanonta pitää kyllä kutinsa. Irtiotto arjesta, tutusta ja turvallisesta ympäristöstä, nostaa sen oman olemisensa ihan uudelle jalustalle. Se saa arvostamaan asioita, joita on tasaisessa arjessa tottunut pitämään itsestäänselvyyksinä.

Itse ainakin olen saanut vahvistusta tiettyihin asioihin, jotka ovat toki olleet tiedossa jo pidemmän aikaa, mutta joita ei voi koskaan arvostaa liikaa.
Vaikka tällä hetkellä olenkin käytännössä koditon, ja osoitteeni on postilokero Jalkarannan Salessa, niin Lahti ympäristöineen tuntuu oikein hyvältä paikalta asustaa. En vaihtaisi sitä mihinkään, vaikka otetaankin lukuun että saamme tuossa piakkoin Nastolan riippakiveksemme, ja että talvella on pimeetä ja kalsaa. Kaupungin puhtaus, kompakti keskusta ja ympäröivä luonto ovat asioita, joita todella oppii ottamaan huomioon täällä itäisen Euroopan betoneissa rikottujen pullojen keskellä kulkiessa.
Toinen asia on ihmiset. Omat lapset ja läheiset ystävät. Niitä todella tarvitaan, ja herkkänä jannuna huomasin jo hyvin aikasessa vaiheessa reissua ikävöiväni useampiakin ihmisiä. Omat lapset tietysti etunenässä, mutta on muitakin ihmisiä joiden läsnäolon tärkeyden huomaa parhaiten silloin, kun on heistä erossa.
Toisaalta pieni ikävä ei ole heikkous, vaan enemmänkin tervettä reagointia. Silloin ainakin tietää, että on koti johon palata. Ja kodilla en tarkoita mitään fyysistä paikkaa, vaan ympäristöä jossa voi olla läheistensä tukena ja tuettavana. Iloitsemassa hyvistä, ja suremassa heikommista ajoista.

Kun välillä pysähtyy katsomaan ympärilleen, ja tarkastelee asioita hieman pintaa syvemmältä, huomaakin olevansa jo perillä. Omaavansa kaiken mitä tarvitsee, ja teoriassa avaimet myös kaikkeen mitä haluaa. Eikä siihen tarvita krääsää tai nopeita autoja, vaan tasapaino ja rauha.

Tällaista pikaista pohdintaa vapaapäivänä Bratislavassa. Nautitaan elämästä ja rakastetaan toisiamme <3

Ameeba: Vanhasielu
https://www.youtube.com/watch?v=HL_rjwtAK48

Välineurheilua

Nyt kun suomalainen laatuvehje (tarkoitan nyt siis polkupyörää) on alkanut enenevässä määrin natisemaan ja kitisemään, lienee hyvä aika ottaa katsaus välineistöön, jolla tätä matkaa puserretaan eteenpäin.

Alla on siis Helkaman Jopo. Ja siis sellainen 26 tuumaisilla kiekoilla varustettu cruiseri -malli. Vaihteita on yksi, joka siivittää juuri sellaisiin nopeuksiin, kuin milloinkin jaksaa pedaaleja pyörittää. Pyörä on melko kevyt polkea, joka turhauttaa hieman loivassa alamäessä, jossa vauhtia ei saa lisää vaikka kuinka vatkaisi. Toisaalta mikäs siinä on rullaillessa ja ihmetellessä. Ja taas toisaalta, helpottaa se urakkaa loivissa ylämäissä huomattavasti.
Tosiaan, viime etappien aikana on pientä kitinää ruvennut kuulumaan menopelin liikkuvista osista. Pariin otteeseen olen käynyt teettämässä pikahuollon fillaripuljuissa, joita ainakin Puola-Tsekki-Slovakia -akselilla tuntuu löytyvän ilahduttavan paljon piskuisemmissakin kylissä. Ehkäpä nuo Liettuan ja Puolan töyssyiset kylätiet ovat kuitenkin tehneet lähtemättömän vaikutuksen mustaan teiden ritariini, ja vaatisi isompia remontteja, jotta kitinät saataisiin vaikenemaan.
Eteenpäin kuitenkin vielä mennään. Niin kauan kuin pykästä tai äijästä menee nivelet, tai jompikumpi pöllitään.

Matkavauhti on tähän mennessä vaihdellut siinä piirun verran alle 20km/h ja kolmenkympin välillä. Tosin täytyy muistaa, että toistaiseksi olen onnistunut mäkisemmän maastot välttämään. Ehkäpä niitä talutushommiakin on vielä edessä. Ja varmasti onkin.

Kaikki kamat mulla on selässä. Reissua varten hommasin halppisrepun, johon saan reissuvarustukseni ängettyä. En tiedä mikä tuo nyssäkkä on varsinaiselta titteliltään. Ei se taida rinkka olla, mutta sellainen selkävahvistus siinä on, ja remeleitä vaikka muille jakaa. Puhutaan siis vain repusta.
Repussa on mukana muutamat vaihtovaatteet, kompakti mäkbuukki ja makuupussi. Tietysti pienempää sälää kuten hygieniatuotteita, latureita yms. löytyy myös. Reppua en ole missään vaiheessa punninnut, mutta sen verran siinä on latinkia, että tietäähän kantaneensa.

Musapuolesta olen huolehtinut lataamalla vanhan puhelimeni täyteen mieluisia lurituksia. Tosin Liettuan jälkeen musan kuuntelu on jäänyt enemmänkin iltapuuhaksi, koska ajoittain on tien päällä ollut sen verran peurana ajovaloissa että on pitänyt keskittyä tiehen ja muihin tienkäyttäjiin täysin siemauksin. Ja sanottakoon pojalleni Maxille, että kuulokkeiden kanssa ajaminen ei ole missään tapauksessa turvallista. Varsinkaan pienille pojille joiden havainnoiminen ja keskittyminen on muutenkin vielä puutteellista. Tämä siksi, että kyseinen jannu rallatteli kuulemma pitkin Kariston katuja "tsiikki" korvissaa tuossa jokunen päivä sitten. Pikkulinnut lauloivat...

Mitään fiinejä pyöräilyvarusteita en omaa. Eli vaippapöksyt saavat odottaa ehtoovuosiani Tapanilakodissa, ja hanskatkin hävisivät hetimiten kun sääolot sen sallivat. Farkuissa ja tennareissa mennään, tai sitten ei mennä ollenkaan. Sikäli loistavan Brooksin satulani päällä minulla on kyllä jonkinlainen pehmuste, mutta sekin on luokkaa Citymarket, enkä toisinaan tiedä olisiko parempi sillä vai ilman.

Mitään suurempia hävikkejä tai vahinkoja ei välineistölle ole reissun aikana tapahtunut. Pistosuojatut renkaat olivat hyvä hankinta. Veikkaisin, että tuolla teiden reuniin särjettyjen pullojen määrällä olisi paikkaushommat olleet edessä useamminkin ilman niitä. Nyt kuitenkin olen rengasrikoilta välttynyt. Täytyy myös myöntää, että minkäänlaisia välineitä ko. toimenpiteisiin ei edes löydy tarpeistostani. Fillaripisteessä sanoivat, että 'kyllä noilla pitäisi Sisiliaan saakka päästä', niin pitäähän se sen verran miehen sanaan luottaa.
Kolmas matkamittari on nyt käytössä. Ensimmäisen piuha sotkeutui pinnoihin ja lenteli kelvottomana tien poskeen, ja toinen keisittiin Puolassa kun unohdin sen yöksi kiinni fillariin majapaikkani pihaan.
Kuullokkeista on myös menossa kolmas kattaus. Jotenkin ne narut aina onnistuu nirhautumaan siinä eteenpäin rynnistäessä, ja pian sulosointuja kuuluu vain pätkittäin, tai vain toisesta kuulokkeesta.
Muuten yllättävänkin kivuttomasti ja ilman suurempia tappioita reissu on sujunut.

Sitten viime päivityksen vetäisin urakkapäivän Bratislavaan. 13 tuntia tien päällä, noin 150 kilometriä, ja sain siis yhden vapaapäivän sijaan kaksi. Kelpaa! Jopo rötköttää tällä hetkellä majapaikkani autotallissa, enkä nyt välttämättä halua sitä ennen sunnuntaita nähdäkään.

Peace!

Roppa

Olen myös ehtinyt olemaan turismi

Ajattelin muuttaa kesken kaiken hieman lähestymistapaa tähän blogiin. Tämä siksi, koska itse koen tähän astisen "ja sit mä menin" -henkisen kilometrikertauksen hyvin tylsäksi. Ja jos se on puoliksikaan yhtä kuivaa luettavaa, kuin sitä on kirjoittaa, ei tätä blogia lue pian äitini lisäksi edes ne kaksi, jotka ovat tähän asti jaksanut tätä huttua plärätä.

Kirjoitan siis enemmänkin jostain aiheeseen liittyvästä yksittäisestä asiasta, ja sivuan sitten jossain välissä tekstiä näitä kuljettuja etappeja.

Koska nyt takana on melkoiset "härkäpäivät" mitä tulee Jopon polkemiseen, voisin kirjailla muutaman sanasen siitä miten olen fyysisesti jaksanut tätä pedaalien pyörittämistä.
Tosiaankin, kun tässähän ei enää olla mitään poikasia, joten jo iän mukanaan tuoma fyysinen rapistuminen tuo haasteensa tähän leikkiin. Ei sitä enää kirmailla niin kuin parikymppisenä miten tahtoo, ilman että seuraavana aamuna huomaisi kirmailleensa. Siihen kun lisää päälle vanhat urheiluvammat, jotka ajoittain ilmaantuvat kummittelemaan, on iltaisin välillä kyllä melkoisen hakattu olo. Harmi, etten koskaan oikein oppinut lihashuollon saloja. Hyvällä venyttelyllä ja muulla vastaavalla sössönsööllä pystyisi varmasti vähän tuskaa lievittämään, mutta se peli menetettiin jo nuorena. Toisaalta taas ei rautakankeakaan satu, vaikka sitä kuinka väännettäisiin, joten näillä mennään (kun ei oo muutakaan). Vähän olen toki pyrkinyt venyttelemään, mutta hyvin vähän.

Hartiat ovat kovilla, kun kaikki mukana oleva tarpeisto on selässä. Eli jos jotain valmisteluissa tekisin nyt toisin, niin varmasti asennuttaisin fillariin tarakan, ja jakaisin taakkaa vähän sinne sijoitettaviin laukkuihin. Mutta hyvinhän tämä menee näinkin. Ja eipähän tarvitse sitten vääntää niin ahkerasti kuntopiiriä iltaisin, kun yläkroppakin joutuu tekemään päivän aikana duunia.

Pään osalta ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia, vaikka tuossa ennen uutta vuotta koin tajuttomuuden edelleenkin selittämättömästä syystä. Tämän seurauksena löin siis pääni suorin vartaloin Night Club Torven lattiaan melkoisen pahasti, ja aika moni asia kävi siinä lähellä. Suurimmaksi osin selvittiin kuitenkin säikähdyksellä. Nuppihan kuvattiin ja testattiin, eikä mitään isompia vikoja perusvikojen lisäksi löytynyt. Neuropsykologin kolmetuntisen palikkatestinkin jälkeen vain totesivat minun olevan ihan perus. Pääkin voi siis hyvin.
Odottelen muuten edelleen lääkärin soittoa (soittoaika oli maaliskuun lopulla). Anneli, mikset sä soita? Melkoinen heitteillejättötarina kokonaisuudessaan suomalaisen terveydenhuollon osalta, mutta siitä kirjoitetaan sitten eri kirja.

Sitten se asia, jota minulta tiedustellaan päivittäin. Eli se tarakkaosasto.
Monen yllätykseksi en kyllä vieläkään ole kokenut mitään suurempia ongelmia takapuoleni sopeutumisen kanssa. Suurin kiitos tästä varmasti suotakoon loistavalle Brooksin satulalle, joka siis toimii reissulla valtaistuimenani. Ihmetellä vaan täytyy, miksi nyky-fillareihin pistetään sellaiset peräpuikot satuloiksi, kun on olemassa tällaisiakin sohvia. No, ehkä tällä ei pääse niin kovaa, mutta sopii hyvin tällaiseen kiireettömään matkantekoon.

Ruokailulla on varmasti iso rooli jaksamisen kanssa, ja olenkin pyrkinyt syömään hyvin ja monipuolisesti. Kasvisruokavalio ei tietystikään tee tästä näiden Itä-Euroopan lihapatojen äärellä aina kovinkaan helppoa, mutta hyvin olen onnistunut luovimaan. Olen huomannut, että täällä päin maailmaa kannattaa lähestymistapana olla se, että kyselee mielummin suoraan niitä salaatteja, nuudeleita ja muita mykyjä. Jos mainitsee, ettei ruoassa saisi olla lihaa tai sanan 'vegetarian', seuraa useilla tahoilla jonkinlainen pelonsekainen paniikkireaktio, ja asioiminen hankaloituu huomattavasti.

Kun on oppinut puremaan hammasta, ja seikkailemaan siellä kipurajoilla, ei pieni jomotus polvessa tai kiristely reisissä haittaa. Tämähän on kuitenkin nyt se homma, jota minulla on aikaa tehdä, ja jota haluan tehdä. Jos polveen särkee, otetaan matkavauhdista hieman pois ja ollaan seuraavassa mestassa sitten vähän myöhemmin.
Tai mikäs se seuraava mesta edes on? No sehän on tietysti siellä missä reppu tipahtaa selästä. Eli onhan olemassa myös se mahdollisuus, että nostan selän suoraksi hieman aikaisemmin. Ja seuraavana aamuna sitten uudestaan tuoreemmin kintuin.
Ei tämä kuitenkaan ole niin vakavaa. Pyöräilyähän tää vaan on. Ja jos hommaan tulee jossain vaiheessa stoppi, niin sitten tulee ja lennetään kotiin.
Tässä vaiheessa ei kyllä ole vielä tullut mieleenikään ruveta varailemaan lentoja. Koti-ikävä ei paina, kun ei ole kotiakaan. Lapsia ja muutamia muita itselleni tärkeitä henkilöitä on toki ikävä, mutta heihin voi nykytekniikan avuin pitää yhteyttä. Ja hei... tämähän on vain kuukausi after all.

Hyvin siis menee, kiitoksia vaan kysymästä.

Homma on edennyt siten, että Varsovan vapaapäivän jälkeen on neljässä päivässä yhden miehen retkikuntani edennyt noin 500 km (Varsova-Piotrkow Trybunalski-Katowice-Ostrava- Zlin). Vähän ylikin kun tuli otettua lisäkilsoja Auschwitzin kautta sightseeingin muodossa. Rankka rupeama, mutta kyllä aina hyvin poljetun päivän jälkeen on melkoisen hyvä fiiliskin. Ihan jo senkin takia kannattaa taas aamulla lähteä tien päälle vaikka vähän reidessä painaisikin. Puhumattakaan siitä, että näkee mestoja hieman eri tavalla kuin turistibussien ikkunoita tiiraillen. Ja sellaisia mestoja, joita ei turistibussin ikkunasta tulisi edes tiirailtua.

Kiertue jatkuu. Välitavoitteena olisi polkea perjantaiksi Bratislavaan, jossa voisi taas viritellä päivän huilin.

Palaillaan!

Hyökkäys Varsovaan

Rajan tuntumassa nukutun yön jälkeen oli aika lähteä tutkailemaan, mitä Puolalla olisi meikäläiselle annettavaa. Iso maa on ainakin kyseessä, joten sitä ei silpaistaisi niinkään päivässä läpi. Lähinnä viikon verran olin Puolan lävistämiseen ajatellut kuluvan, mutta katsotaanpa sitten miten tässä käy.

"Pako Liettuasta" oli käynyt niin kovasti voimille, että seuraavan päivän olin kaavaillut rullailevani mukavasti sen verran kuin tuntuu. Vähän armoa pitää antaa itselleen, vaikka tällaisessa reissussa siihen ei ole paljoa varaa.
Intuitiivisesti 50 kilometrin päässä sijaitseva Augustów kuulosti mukavalta pikkukaupungilta viettää seuraava yö. Ja mikä parasta, olisi se sopivan etäisyyden päässä. Päivä menikin mukavasti ilman suurempia kiristyksiä reisissä, tai päässäkään.
Suwalkin kaupungissa matkan varrella vierähti taas tovi vegeruokaa etsiessäni. Ei ole kovin helppo tehtävä maissa, jossa kaikessa on sisällä makkara. Tai jos ei ole, niin se on kääritty pekoniin. Eksoottinen mozzarellasämpylä ranskalaisilla valikoitui kuitenkin päivällisekseni ostoskeskuksen lounasravintolassa. Edes paikallisen McDonaldsin listoille ei ollut eksynyt kasvisvaihtoehtoja, kuten kotosuomessa.
No se siitä. 50 kilometrin matkalle nyt ei paljoa tarvitse tankatakaan. Augustówin kanavakaupunki siintelikin jo ennen pitkää etutontissa. Kaunis mesta kuten olin arvellutkin. Kanavan ympärille rakentunut kaupunki. Vähän niinkuin Vääksy, muttei sinne päinkään. Isompi ja pikkasen vanhempi.
Ainoa päivän aikana painanut asia oli naurettava tuuli, joka jatkoi tuivertamistaan suoraan päin lärviä. Ja jos ei tuullut suoraan kohti, tuuli etuoikealta painaen meikäläistä rekkojen alle.

Puolan puolella alkoi katolisuus ja uskonto heti näkymään voimakkaasti. Jokaisen pienimmänkin kylän näyttävin rakennus oli kirkko, ja tien varrelle alkoi ilmestyä muistomerkkejä liikenteessä kaatuneiden muistoksi. Aikalailla paljon niitä siellä pientareilla töröttikin. Antoi aihetta epäillä puolalaisen liikenteen turvallisuutta. Mutta rapatessahan aina roiskuu (ja raiskatessa ropisee -U.Turhapuro-).  Ja liikennettä kun on paljon, niin sattuu osumiakin.

Torstaina oli luvassa noin 110 kilometrin lenkki välillä Augustów-Lomza. Tästä kehkeytyi lopulta varsinainen Via Dolorosa. Älytön tuuli jatkoi puhaltamistaan vastaan entistäkin kovemmin, ja matkanteko tuntui muutenkin tukkoiselta.
Reisissä kun rupeaa painamaan, ja puhurin takia hommasta tulee vielä tuplaten raskaampaa, ei paljon jaksa naurattaa. Pyöräilyn riemu on silloin ikäänkuin melkolailla kaukana. Sen jälkeen mieli rupeaa keskittymään määränpäähän ja jäljellä oleviin kilometreihin, ja hommasta tulee vielä henkisestikin huomattavasti rankempi pyristys.
Muutenkin kaikki tuntui menevän ns. napin ohi. Ketjut lähti matkalla noin 10 kertaa, ja pyöräni mittari jäi ensimmäisenä "spoils of warina" matkalle, kun piuha sotkeutui pinnojen väliin ja pinnaan kiinnitettävä anturi lensi jonnekin matkan varrelle. No, eipähän tarvinut enää kilometrejä kyttäillä.
Tähän väliin meni arviolta 9 tuntia, joka on huomattavan paljon tällaiselle välille. Taisin itkunkin tirauttaa jossain välissä. Vanha totuus kuitenkin osoittautui todeksi tässäkin: kun tekee, pääsee perille. Lopulta laskettelin huomattavia alamäkiä pitkin Lomzan kaupunkiin ajatellen, että huomenna mäet on sitten edessä toiseen suuntaan. Ei haitannut. Kunhan tässä vaan saisi itsensä horisontaaliin tasoon toviksi.

Perjantain urakka oli Lomza-Varsova. Matkaa Googlemaps näytti välille n. 150 kilometriä. Arvelin kuitenkin loppumatkasta parinkymmenen kilometrin ajan olevan esikaupunkialueita, ja näinollen vähän kevyempää matkantekoa pyöräteitä pitkin. Oikein visioitu.
Aamutoimikseni siirsin Jopon takapyörää hieman taaemmaksi, jotta ketjut olisivat taas kireämmällä. Tämä toimikin oikein hyvin, ja polkeminen oli taas kevyempää.
Aluksi kinttupolkua, Ostrow Mazowiecan kaupungista eteenpäin paluu E67:lle, ja matka jatkuikin oikein moottoritietä pitkin. Siellä oli välillä vähän yksinäinen olo, mutta toisaalta tien piennar oli leveämpi, ja asfaltti ainakin oli tasaista. Kertaalleen poliisit tulivan jotain kyselemään ja viittoilivat vieressä kulkevalle kylätielle. En tiedä olisiko motarilla fillarointi ollut kiellettyä, mutta he eivät puhuneet englantia, enkä minä puolaa, joten jäimme täysin tietämättömiksi toistemme ajatuksista. Toisaalta en myöskään joutunut vankilaan jatkaessani matkaani valtaväylää pitkin, joten mihinkään äärimmäiseen rikokseen en tainnut kuitenkaan syyllistyä.
Viimeiset (ainakin) 20 kilometriä taittui esikaupunkeja lävistäessäni, ja pyörätietkin olivat (osittain) puolalaista standardia korkeammat. Tämä tosin vaihteli. Välillä oli hyvää asfalttia, valillä taas routineita betonilaattoja, jotka tuntuvat kovastikin olevan muodissa Puolan maalla. Keskustaa en vielä nähnytkään, kun navigaattori vei majapaikkaani kulkematta lähtöruudun kautta, mutta ajattelin joka tapauksessa mennä lauantaisena vapaapäivänäni kaupunkia pällistelemään, joten ehtiihän sitä.

Tämä väli meni huomattavasti edellistä mukavammin. Tuulet olivat tyyntyneet hieman, ja keli senkuin jatkoi lämpenemistään. Mielikin oli tasaantunut, ja se vaikuttaa paljon matkan mielekkyyteen. Ei tänne ollut alun perinkään tarkoitus lähteä hampaat irvessä joitain päämääriä tavoittelemaan. Vaan ajelemaan kohti Sisiliaa niin pitkään kuin äijä ja/tai pyörä kestää. Nyt ollaan taas lähempänä sitä. Rallatellen...

Päivän visiitti ahdistavaan Liettuaan

Yksi yö Riiassa riitti. Sunnuntaina oli aika karistaa ison kaupungin pölyt, ja vetäistä kevyt päivälenkki vähän pienempään taajamaan. Bauska oli kaupungin nimi, ja 60-70 kilsaa tuli sinne matkaa. Mukavan näköinen läpikulkukaupunki, jossa olisi wikipedian mukaan ollut joku linnakin, mutta se olisi vienyt 15 km väärään suuntaan, joten päätin jättää sightseeingit seuraavalle reissulle. Ja sehän on vain vanha talo after all. Yöpyminen tapahtui verrattain siistissä ABC -hotellissa, jossa ei päässyt ruuhkat yllättämään. Taisin nimittäin olla neljä kerroksisen hotellin ainoa asiakas. Ainakaan en ketään muuta siellä bongannut. Respan tädin ja laiskanoloisen kokin.

Maanantaina oli taas edessä täysi urakka kahden löysemmän päivän jälkeen. Google maps näytti 145 kilometriä välille Bauska-Kedainiai ja samalla ylittäisin siis rajan Liettuan puolelle. Maanantaipäivä vaikutti olevan tosi helppo fillarihommien puolesta, ja tuulet olivat ensimmäistä kertaa varsinaisesti myöten. Ainoa hieman latistava tekijä oli rajan ylitys Liettuaan. Kaikki muuttui oikeastaan samantien vanhemmaksi, ränsistyneemmäksi, arveluttavammaksi ja ihmiset töykeämmäksi, kun rajan yli laskettelin. Siinä missä Latvian puolella törmäsin pääosin vain mukaviin ja hymyileviin ihmisiin, Liettuassa tuntui kaikilla olevan joku syy murjottaa. Tosin itsekin varmasti olisin astetta negatiivisempi sälli, mikäli pitäisi liettuassa majaansa pitää. Tai ehkä se oli se tosiasia, että he eivät olleet oppineet englannin kieltä.

Täytyy sanoa, että 150 kilometriä alkaa olemaan meikäläisen kunnolla yksivaihteisella pyörällä aikalailla maksimi päiväetappi. Se ei nimittäin ollut ihan täysin Liettuankaan vika, että loppumatkasta alkoi jalka painaa, ja äijä hyytyä. Onneksi olin kuitenkin fiksuna poikana tajunnut nostaa satulaa ylemmäs. Matala ajoasento kun oli tuonut vanhat polvivaivat kummittelemaan edellisenä päivänä. Matkanopeuskin kohosi keskimäärin 3 km/h:lla, kun ei tarvinnut kyyryssä polkea.
Päivästä tuli lopulta aika pitkä, mutta noin kasin-ysin aikoihin saavuin Kedainiain kylään, joka oli mukava sekoitus ränsistynyttä betonilähiötä ja Porvoon vanhaa kaupunkia. Majapaikka oli mukava, ihmiset töykeitä.
Illalla tsekkasin NBA-korista (luultavasti uusinta) liettualaisella selostuksella kunnes nukahdin.

Seuraavalle päivälle olin laskeskellut vähän kevyemmän lenkin pois Liettuasta Puolaan. Tämä on hyvä osoitus siitä, että ei paljon kannata etukäteen asioita suunnitella ja jos niin tekee, tekee sen oikein. Meikäläisen laskelmat seuraavan päivän siivusta nimittäin heitti useammalla kymmenellä kilometrillä, ja edessä oli lopulta samanlainen pätkä kuin edellispäivänä. Liettuan vika sekin :)

Edellispäivään verrattuna nyt seuranani oli myös huomattava tuuli, joka puhalsi pääosin vastaisesti. Ja kun ei puhaltanut vastaisesti, puhalsi se sivusta pellon puolelta siten, että painopistettä joutui oikeasti painamaan oikealle, ettei ajolinjat suuntautuneet motarin puolelle. Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana alkoi mieleeni tulvia ajatuksia koko homman mielekkyydestä. Mietteet harhailivat koko ajan kellonajoissa, kilometreissä ja määränpäässä, joka sai polkemisen tuntumaan duunilta ja suorittamiselta. Ainoa syy miksen jakanut päiväetappia puoliksi, oli valtava palo päästä pois Liettuan ankeudesta.
Ohitin kaksi isompaa kaupunkia. Kaunasin ja Marijampolen. Molemmat karun näköisiä kaupunkeja mörököllin oloisine ihmisineen. Kaunasilla olisi varmasti ollut ainesta parempaan, mutta sen ohitin vähän etäämmältä, joten ehkäpä vaan kaupungin todelliset kasvot eivät minulle vaan päässeet aukenemaan.
Sinänsä mukavaa vaihtelua vetää näiden hieman tiheämpään asuttujen taajamien läpi, mutta hidasta puuhaa. Pyörätiet ovat Liettuassa niin kauheassa kunnossa kaupunkialueilla, että niiden läpäiseminen koituu kohtalokkaaksi aikatauluille ja takapuolelle. Ehkä myös fillarille.

Marijampolesta kohti puolan rajaa. Välillä taluttaen, kun kovaan vastatuuleen ei ollut järkeä painaa ylämäkiä, joita muuten tälle välille jo jonkin verran siunaantui. Itkukaan ei ollut ajoittain kaukana, mutta päätin että matkanteko ei pysähdy missään vaiheessa. Kun en ajanut, talutin. Kympin välein huikka, ja matka jatkui taas.
Liettuan ainoa kohtaamani ystävällinen ihminen oli viimeisen Lukoilin plikka, joka puhui hyvää englantia, hymyili, oli ystävällinen ja mikä parasta: sanoi, että Puolaan on vain kaksi kilometriä matkaa.

Puolan rajan häämöttäessä tuli todellinen Rocky -fiilis. Piti oikein katsoa taakse, ettei minua seurannut juosten puoli Philadelphiaa vedellessäni viimeisiä Liettua-metrejä. Ei seurannut. Rekat painelivat ohitseni letkassa. Hiljaa mielessäni tuuletin raivokkaasti päivän saavutusta. Rajalta oli matkaa majapaikkaan Szyplizskiin vielä kuutisen kilometriä. Ne taittuivat kevyesti.
Itse kylä oli lähinnä ensimmäiseen isompaan risteykseen keskittynyt rekkaparkki, jonka ympärille oli rakentunut jos jonkinmoisia palveluita.

Kyseessä oli siis neljäs rajanylitys, ja kolmas pyörällä maita pitkin tekemäni. Maa vaihtui, ja vaihtui myös valuutta. Nyt pelataan sloteilla.

Seuraavaksi päiväksi suunnittelin lepposan rullailupäivän. Kaksi 150 kilometrin urakkaa peräjälkeen alkaa tämän ikäisellä (iättömällä) kaverilla jo tuntumaan nivelissä. Eli pitkät unet, hyvä aamiainen ja katsotaan mihin jalat meikäläisen seuraavaksi rullaa. Sillai mukavasti.
Varsovaan on matkaa about 300 kilometriä. Menisiköhän se kolmessa päivässä?

Rajakokemuksia

Kolmantena reissupäivänä oli jo aika vaihtaa maata. Matkaa Pärnusta Latvian rajalle kertyi noin 70 kilometriä, jotka sai painella pääsiäisliikenteen suhistessa ohi tasaisen rauhallisesti. Matkahan menee paljon mukavammin kun reitille osuu kyliä ja taajamia joita ihmetellä. Tälle välille niitä ei hirveästi kuitenkaan osunut. Puolessa matkassa rajalle vaihdoin vanhalle tielle, kun siihen oli mahdollisuus. Ehkä siinä matkassa hieman hävisi ja tien epätasaisuuden takia sai kannikat hieman araksi, mutta olipa tuolla sitten muutakin ihmeteltävää kuin rekkojen perävalot. Mettää nimittäin, ja tuppukyliä.

Toisaalta on ihan hyvä painaa rauhallisia kyläteitä, niin ei tarvitse niin orjallisesti keskittyä koko ajan pysymään siinä sen valkoisen reunaviivan tuntumassa. Voi paremmin vähän irrotella, ja rallatella mennessään. Noin neljän tunnin urakoinnin jälkeen saavuin rajalle. Vähän vaivihkaa sieltä puskista töröttikin Latvian lippu. Vanha pariskunta oli rajalla sijaitsevassa katoksessa vetämässä brenkkua iltapäivän ratoksi, ja huolehtivat näin osaltaan rajavalvonnasta. Eivät levittäneet meikäläiselle punaista mattoa, eivät tosin piikkimattoakaan, joten voiton puolelle jäätiin tässäkin helposti.

Latvian puolelle saapuessani ensimmäinen tuotemerkki jonka bongasin oli muuten Kemppi. Tehtaan pihaan pysäköidyn rekan vaunussa tämä. Siitä kilsan rullailtuani saavuin Hesburgerin pihaan. Eli kotoisat fiilikset täälläkin, vaikka suomenkielen sorina olikin huomattavasti Pärnuun nähden vähentynyt.

Rajanylitys vai ilmeisesti jotenkin mehut, ja sen jälkeen alkoi kamppailu nupin sisällä. Jokaisen majatalon tai motellin kohdalla järki käski pysähtymään, mutta tietäen että väsymys on vain mielen tepposia, jatkoin aina vain eteenpäin. Lopulta vetäsin suunnitellun päiväpätkäni jopa hieman riskiksi, 145km. Majapaikan (joku b&b jossain) pihaan saapuessani oli melkoisen kaikkensa antanut olo. Onneksi tajusin muutama tunti ennen saapumistani varata mestan. Sesonkien ulkopuolella kun monella paikalla näyttää toiminta olevan vähän hiljaisempaa.

Aamulla selvisi, että paikan nimi oli Saulkrasti. Siitä oli 45 kilometriä Riikaan, ja päätin vetäistä sen päivän urakkana. Alunperinhän minulla oli tarkoitus kenkiä menemään taas 120 kilometriä, mutta koska seuraava päivä oli budjetoitu huilipäiväksi, ajattelin jakaa urakan kahdelle päivälle, ja lunastaa näin kaksi puolikasta huilia.
Riikaan poljin rauhallisesti kolmisen tuntia yhdellä tauolla. Matkaa helpotti vielä se, että viimeiset 15 kilometriä oli jo kaupunkialuetta, ja kummasteltavaa riitti ympäristössä. Pikainen suihku aamulla varaamassani hostellissa, ja paikallista korismatsia syynäämään. Tarkoitus oli etsiskellä illaksi vielä jotain livemusa -hommia hengenravinnoksi, mutta innostus lopahti ennen kuin ehdin mitään löytämään. Ihan hyvä varmaan, sillä unta ei tarvinnut taaskaan kauaa odotella kun vaakatasoon itseni heivasin.

Nyt on takana reilut 450 kilsaa, eikä nyt vielä löydy mitään syytä minkä takia tämän tähän lopettaisin. Hyvin kestää vielä reidet ja pää. Tosin täytyy muistaa, että vasta vajaa 20% matkasta on kuljettu. Tai siis JO lähes 20%, tärkeä henkinen muljautus. Ja nyt kohti Liettuan rajaa.

Peace!

Eestihommia

Tulihan nukuttua yö hyvin. Vähän liiankin hyvin, sillä tunnin mittainen torkku-kytkimen rämpyttäminen tietysti löi aamuhässäkät päälle. Hyvä aamiainen alle, ja ulos ihmettelemään Tallinnan tyrskyjä. Sen kummemmin ei ollut tarkoitus jäädä Viron pääkaupungin neonvaloja ihmettelemään, mutta about 20km:n kunniakierroksen tein Tallinnan ympäristössä ihan vaan huolimattoman karttaohjelman käytön ja harhaanjohtavien tiemerkintöjen takia. No mikäs sitä enemmän avartaisi kuin matkailu. Ja toki ennen urheilusuoritusta on hyvä myös hieman lämmitellä :)

Kun eilen ajattelin pahimman rastin olleen jo taaksejäänyttä elämää, kun sain tuon Lahti-Helsinki -välin taitettua, niin väärinhän luulin. Meni arviolta 2 minuuttia kun hieman vettä sietävä ulkoasusteeni falskasi läpi, ja kengät olivat kuin meressä uitetut. Jos jaksaisi pienistä nillittää, niin olisi varmaan harmittanut, mutta vettähän tuo lopulta vaan oli. Ja toisaalta jos olisi liian kuuma, niin vaatteet kastuisivat sisältä päin.

Musat korviin ja tien päälle. Sen missä Helsingin vanha tie taittui aikalailla omissa oloissa, oli nyt liikenteen puolesta jo vilkkaampaa. Rekkoja paahtoi ohi jatkuvalla syötöllä, ja niiden tien pinnasta nostattama kura jäi mukavasti narskumaan hampaankoloon. Ihan mukavasti tuolla kuitenkin meni, enkä missään hetkessä tuntenut olevani hengenvaarassa.

Tää pätkä oli aikamoinen asennepätkä, josta ei jäänyt jälkipolville paljoa kerrottavaa. Ihan jo senkin takia, että vetelin koko matkan jonkinmoisessa tilassa, eikä paljon tullut pistettyä asioita merkille tai havainnoitua ympäristöä. Kupillisen teetä hörppäsin jossain. Lämmitti.
Täytyy sanoa, että kilometrimäärien huvetessa Pärnu -kylteissä nollaan, pidin pienet juhlat pääni sisällä. Helpotuksen määrä oli melkoinen. Toivottavasti etelämmässä on lunkimpaa keliä tarjolla (ja paremmat opasteet). Toisaalta kun tottuu näihin räntäsateisiin, niin Puolassa vedetään jo varmaan iholla.

Nyt kuitenkin ruokaa huiviin Pärnussa, ja huomenna kohti Latviaa. Kaksi päivää olisi tarkoitus polkea Latviassa. Sitten päivä huilia sunnuntaina, ja neljäntenä päivänä paetaan Liettuan puolelle.
Seuraava etappi olisi sen verran rannikkoa etelään, että joku mukava yöpaikka löytyy. Tai sitten vähemmän mukava. Ei saa olla turhan ronkeli (muuten jää pian ilman).
Tai toisaalta. Mitäpä näitä turhan tarkkaan suunnittelemaan. Katotaan mihin homma huomenna kantaa.

Tulta päin!

Peli auki

Aamulla potkasin Jopo Cruiserini matkaan. Hennalan kohdalla vielä viimeinen vilkaisu taakse rakkaaseen lahtikaupunkiin, ja sitten vanhaa tietä kohti Pääkirkkoa. Matkalla Mäntsälään tuli vielä moneen kertaan pohdittua koko homman järkevyyttä. No. Mitään järkeähän tässä ei varsinaisesti ole, mutta kerta toisensa jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että tovi ulkona oravanpyörästä, maailman heittelemänä, ei voi ainakaan pahaa tehdä.
Mäntsälän Shellillä hörpätyn aamuteen jälkeen homma toimikin paljon letkeämmin. Minkä jalat alkoivat jätättää, sen sai mielellä ja asenteella korvattua. 5-6 tuntia tuota väliä yhteensä rauhakseen sotkin. Mittariin kirjautunut lukema oli 117.6 kilometriä, sisältäen pienet luppoajantappo -lipumiset hesassa.

Ennalta pidin Lahti-Helsinki -väliä henkisesti kaikista raskaimpana, koska maisemat on jo nähty moneen kertaan, kyseessä oli ensimmäinen pätkä ja laivamatkan takia oli pienimuotoinen aikataulukin rasitteena. Toisaalta ihan tietoisesti lähdin ajoissa tien päälle, jotta aikataulu ei muodostuisi ahdistavaksi tekijäksi. Kaiken kaikkiaan väli olikin yllättävän helppo. Ei mäkiä, ei juurikaan liikennettä, ja Keravalta eteenpäin pääsi polttamaan pyöräteitä pitkin. Kelikään ei painanut päälle. Vähän oli kalsa, mutta sade alkoi vasta kun olin päässyt turvaan länsiterminaalin suojiin. Hyvin ajoitettu homma siis.

Tätä kirjoittaessani rötkötän hotellissa Tallinnassa. Katsotaanpa miten ensimmäinen reissupäivä potkii aamulla reisiin, kun pitäisi lähteä kohti Pärnua. Sääennusteetkaan eivät silmiä hivelleet. Toisaalta nehän ovat vain ennusteita, ja sääoloihin ei kuitenkaan itse pysty vaikuttamaan vaikka kuinka yrittäisi sujauttaa eurolaisia Pekka Poudan bleiserin taskuun. Otetaan mitä tulee, ja pistetään omalla asenteella aurinko päälle.

Seuraava kiintopiste olis osua Varsovaan ennakkoäänestyksen aikaan, mutta ei paineita siitäkään. Onhan niitä lähetystöjä muuallakin.