Huominen on huomisen tänään

Törmäsin tässä taas erääseen itsessäni  vuosien varrella häirinneeseen ja vaivanneeseen asiaan. En nyt puhu lievästä hyppyrinenästäni, hieman eritasossa olevista silmistäni, nenänvarressani sijaitsevasta patista tai muista minua ulkoisiin silmiin määrittävistä seikoista.
Olen nimittäin ollut, ja olen vieläkin, varsinainen mestari tekemään asioita huomenna. En siis tänään, enkä varmasti vielä huomennakaan tänään. Vaan aina huomenna. Siirtelen siis tekemisiäni, alottamisiani ja lopettamisiani tulevaisuuteen, koska en jaksa, viitsi tai ole kiinnostunut niitä juuri tässä hetkessä tekemään. Tulevaisuushan on hyvä aika tehdä asioita, kun kulloisessakin nykyhetkessä tulevaisuutta ei varsinaisesti ole olemassakaan.

Tällä kertaa muun tärkeämmän, kuten kotona muhimisen ja aamu-unisuuden tieltä sai väistyä itselleni rakkaaksi muodostunut juoksuharrastukseni. Asia josta olen todella innoissani, ja jonka tiedän edistävän hyvinvointiani ja rytmittävän päivääni oivallisesti.
Kuitenkin heti kun sain itselleni tekosyyn jättää tämän merkityksessään rutiiniksi asti kiipineen aamupyrähdyksen tekemättä, alkoi ote lipsumaan. Johtuiko tämä syksyn tuomasta ilmanalan muutoksesta, vai mistä? En tiedä.
Suurimmaksi osaksi uskoisin sen johtuvan oman mieleni luomista esteistä. Kaikki muu taitaa olla uskottelua ja todistelua.
Ensin tuli flunssa, joka veti oikeasti selkärangan koukkuun ja mielen maahan. Kipeänä ei saa urheilla, sanoi äiti ja koutsit, mutta sairasteluhan jatkuu mielessä juuri niin pitkään kuin sen haluaa jatkuvan. Ja tässä tapauksessa siis nimenomaan: niin pitkään kuin sen haluaa olevan jollekin esteenä.
Flunssa meni, ja ääni palasi. Mutta ei palannut motivaatio lenkkeilyyn. Tai itseasiassa motivaatio kyllä palasi, mutta jokin silti esti. Olin jo pakottamassa itseäni polulle, mutta sitten napsahti kuin tilauksesta korispelien tiimellyksessä selkä jumiin.
Ai kuinka ihana tekosyy taas pitkittää sairaslomaani huomiseen... ja taas huomiseen.

Ei kai saa yleistää, mutta melkoisen monella ihmisellä on kummallinen tapa lykkäillä asioita tulevaisuuteen, jossa ne voidaan sitten unohtaa tai siirtää taas eteenpäin mikäli koetaan tarpeelliseksi. Erittäin yleistä tämä lienee sellaisille, jotka painiskelevat erilaisten riippuvuuksien kanssa. Riippuvuudethan tuntuvat perustuvan siihen että asioita lopetetaan tulevaisuudessa.
Kaikki varmasti tuntevat ihmisiä, jotka lopettavat joka päivä tupakanpolton ”tämän askin jälkeen”, aloittaa terveellisemmän ruokavalion ”kesäloman jälkeen”, tai rajoittaa railakasta alkoholin käyttöään ”pikkiksen 50-vuotisten jälkeen”, kun siellä tulee kuitenkin otettua.
Kouluajoilta monilla on varmasti muistissa ne hienot suunnitelmat tehdä tehtävät kerrankin ajoissa. Niitä suunnitelmia oli sitten kiva muistella kello viimetinka, kun painoi hommia pikkutunneille saakka päihittääkseen deadlinen.
Asioiden tekemisen aloittajia on aina huomattavasti paljon enemmän kuin itse tekijöitä. Tosiasiassa kuitenkaan yksikään taulu ei roiku seinällä tulevaisuudessa lyödyllä naulalla, vaan se perkele pitää lyödä seinään aina nyt.
Ongelma lienee ilmeisen yleinen, kun tähän itsepetokseen on luotu oikein instituutiokin: Uuden vuoden lupaukset.

Henkilökohtaisesti olen havainnut ja tiedostanut ongelmani, joka on jo hyvä lähtökohta asioiden korjaamiselle. Toisaalta onko tässä nyt käsillä klassinen häntäänsä jahtaava koira, kun se huomiseen siirtäminen pitäisi lopettaa jo tänään? Lopettamisen aloittaminenhan on jo aloitettu kun ongelma on tiedostettu ja yksilöity.
No... kattellaan huomenissa.

Itse jälleenaloitin lenkkeilyn huomenna 2,5 viikon ajan, kunnes tänään sain itseni lopulta aamutuimaan jolkottelemaan kympin siivun. Kyllähän teki taas hyvää!
Ja miksei olisi tehnyt? Olinhan saanut päivälle mitä erinomaisimman startin liikunnan ja raittiin syysilman myötä. Ja mikä ehkä vieläkin merkittävämpää, olin onnistunut murtamaan muurin pääni sisälle rakentamastani vankileiristä ja kirjaimellisesti juoksemaan vapauteen. Ainakin hetkeksi pakenemaan oman valvovan mieleni alta.
Nenäthän on helppo oikoa Nordströmin klinikalla mikäli sen tarpeelliseksi kokee, ja suiroihin huuliinkin saa stuffinkia vaikka ruokatunnilla, mutta nämä pään sisäiset mielen koukerot on aina vähän mutkikkaampi homma. Vaatii melkoisen paljon voimia tunnistaa ja tunnustaa virheensä, ja lähteä niitä vielä itsessään prosessoimaan ja korjaamaan.

Siihen on yksi ainoa lääke: Päätös.
Huomenna menen lenkille tänään, enkä huomenna.