Tässä kun on pian kolme kuukautta ollut työttömänä, on ollut aikaa pohdiskella asioita monelta eri kantilta. Toisaalta kun tuon kolmen kuukauden aikana ei ole ropissut penniäkään mistään, on tällainen tavallinen muovilusikka suussa syntynyt pulliainen joutunut myöskin pällistelemään meininkiä hyvin uudesta vinkkelistä.
Vaikka tässä nyt en itse ole koskaan mikään rahamies ollutkaan, on perusduunarinakin oravannahkoja siunaantunut siinä määrin, että on päässyt hyvin hyppäämään mukaan kulutusyhteiskunnan pyörteisiin. Siihen samaan kertakäyttökulttuuriin johon markkinavoimat ovat meidät totuttaneet siinä määrin, että pidämme sitä ihan normaalina käyttäytymisenä.
Kaiken kaikkiaan tilanne on (ollut) haastava, mutta myöskin mitä suurimmassa määrin tervehdyttävä. En muista, että pitkään aikaan olisin yhtä tarkasti miettinyt mitä ruokakaupassa koriini keräilen. Toisaalta en myöskään muista, että pitkään aikaan olisi taloudessani hukkaan heitettävien ruokatarpeiden määrä myöskään lähennellyt nollaa kuten nyt.
Kun on vähän, saa se helposti miettimään asioita myös isommassa kuvassa. Mikä on oikeasti tärkeää, ja mitä ihminen todella tarvitsee elämänsä pyörittämiseen?
Sitä selviää loppupelissä aika vähällä: kutakuinkin sateenpitävä katto pään päälle, ja ruokaa elääkseen. Siinä se. Kaikki muu on lopulta turhaa. Tai jos ei turhaa, niin ainakin luksusta, jota ei oikeasti tarvitse.
Kun ilonaiheita ei tuo markkinoiden suurin telkkari tai isompi auto kuin naapurilla, niin ne ilon- ja onnellisuuden siemenet löytyvät paljon pienemmistä ja yksinkertaisemmista asioista. Ihan tästä elävästä elämästä. Ainakin jos asioihin niin asennoituu. Koko ruletti yksinkertaistuu huomattavasti.
Tietysti aina voi itkeä ja valittaa. Miettiä miten voisi olla, ja rypeä omassa paskassaan. Asennekysymyksiä.
En kuitenkaan usko että monikaan kuolinvuoteellaan harmittelee sitä, ettei koskaan omistanut Bentleytä tai reissannut maailmaa ympäri. Ehkäpä se ei loppuviimein olekaan tärkeää millaista soppaa särpii, vaan kenen kanssa?
Lapsilta on tässäkin asiassa hyvä ottaa oppia. Lapsen elämänmallihan on todella aito ja ennakkoluuloton. Lapsethan eivät murehdi vanhempiensa autojen merkeistä, puhelimiensa malleista, asumustensa huonemääristä tai siitä, mennäänkö Disneylandiin vai siihen viereiseen leikkipuistoon. Eivät ennen kuin me aikuiset aivopesemme heidät murehtimaan siitä. Ehkäpä pienistä asioista iloitseminen ja yksinkertainen elämä ovat sellaisia asioita, jota meidän kannattaisi lapsiltamme opetella. Elämähän ei kuitenkaan ole niin vakavaa kuin millaisena me aikuiset sen usein erehdymme yhteiskunnan ja markkinavoimien pelottelemana näkemään.
No. Sellaisia pohdintoja, tällä kertaa. Nyt kohti keskikesän juhlia. Katotaas jos vaikka jussin jälkee natsais jotku duunihommat. Ei muuten, mutta saisi jotain tekemistä. Toimettomuuden tunne meinaa toisinaan ottaa vallan. Toisaalta silloinhan voi lähteä vaikka pelaamaan tennistä, joka on kivaa.
Hyvää juhannusta!
