Viimeinen ilta Palermossa ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Alkaessani pakkailemaan kamojani huomasin passini kadonneen. Tai siis en huomannut, koska se oli kadonnut. No siitähän ensireaktiona alkoi pienimuotoinen paniikki hiipiä takaraivoon. Sain sen kuitenkin aisoihin vakuuttelemalla itselleni, että asiat kyllä järjestyy, kuten niillä on tapana.
Soitto Suomen konsulaattipäivystykseen jeesasi, ja sieltä ottivat yhteyttä Suomen päivystykseen Roomassa. Sanoivat, että mukanani olevan ajokortin ja poliisilta haetun katoamisraportin pitäisi riittää. Valitettavasti 'pitäisi' on sellainen ajatus, joka täällä Italiassa tuntuu toistuvan yhdessä sun toisessa yhteydessä. Toivottavasti tässä tapauksessa kuitenkin konditionaali väistyy, ja hommat käyvät toteen.
Soittivat puolestani Alitalia -lentoyhtiöön, ja saivat sieltä sellaista tietoa, että ainakin Palermo-Rooma -siirron pitäisi maan sisäisenä lentona onnistua (taas pitäisi). Mutta että loppuviimein päätös lennolle päästämisestä on kuitenkin lentoyhtiöllä.
Roomaan pääseminenkin olisi tosin jo puoli voittoa, sillä mikäli jatkot eivät onnistuisikaan, olisin silloin kaupungissa jossa voisin saada hieman virallisemman matkustusdokumentin mukaani. Tämä Palermon poliisin vääntämä lappu kun näyttää enemmänkin tokaluokan matikan pistarilta kuin miltään viralliselta poliisiraportilta. On siinä leima kuitenkin.
No. Eiköhän tämä läpi mene. Ainakin luulisi. Tai toivoa ainakin sopii. Ollaanhan kuitenkin kaikesta huolimatta EU:n alueella, jossa harvemmin edes mitään todisteita olemassaolosta kysellään.
Muuten on vähän sellainen tyhjä olo, kun määränpää on saavutettu. Hinku päästä Lahteen moikkaamaan mun tyyppejä on kyllä kova. Toisaalta taas reissukin on ollut mitä onnistunein. Jos tällä tiedolla pitäisi päättää uusiksi, että lähteekö reissun päälle ollenkaan, niin vastaus olisi ehdoton kyllä. Ehkä jotain asioita tekisi eri tavalla, ja pitäisi ehkä passista paremman huolen, mutta plussat voittaa miinukset siinä määrin että kyllä tämä pitäisi nähdä.
Ehjänä lähdin reissuun, ja tarkoituksena oli palata ehjempänä takaisin. Ja näin myös kävi, ellei oteta lukuun auringon polttamaa käsivarsi- hartiaseutua. Kuitenkin omissa oloissa asioiden miettiminen, sekä maailman ja kulttuurien ihmetteleminen on tehnyt jannulle hyvää. Ja avannut paljon asioita ja antanut vahvistusta jo olemassa olleisiin ajatuksiin. Pieni roadtrippi oman pään sisälle aika ajoin ei tee ainakaan pahaa.
Itse viihdyn itseni seurassa, ja kykenen olemaan tyytyväisenä myös ilman jatkuvaa sosiaalista härdelliä. En ole mikään patsaiden, monumenttien tai museoiden pällistelijä, vaan minulle useimmiten riittää kuppi teetä rauhallisella terassilla kivassa miljöössä, ja ympäristön tsekkailu siinä samassa.
Kyllä silti sanoisin, että matkailusta, ja elämästä yleensäkin, saa enemmän irti kun ne kokemukset ja näkemykset jakaa jonkun kanssa. "Happiness only real when shared" mainittiin Into The Wild -leffassa (Eddie Vedderin musat <3), ja pitää kyllä mielestäni pitkässä juoksussa kutinsa. Onneksi minun ei tarvinnut lähteä Alaskaan kuihtumaan sen tajutakseni. Tämä riitti.
Pitäkäähän toisistanne huolta, ja katsokaa että teillä on ystäviä ympärillänne tukena ja tuettavina.
Peace and love!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti