Kaiken pitäisi olla kunnossa...

Nyt on sitten päästy siihen pisteeseen, että tuossa aamulla olisi startin aika. Kompakti matkavarustus on pakattu, ja fillari viritetty reissukuntoon.

Sen enempiä en ole näissä blogeissa matkani suunnitelmista lätissyt. Tämä aika pitkälti siitä syystä, että en sitä hirveästi ole myöskään suunnitellut. Toki summittainen reittisuunnitelma on tehty, ja vähän on alustavasti kaavailtu kilometrimääriä päivää kohti, mutta liian spesifisti ei tällaisessa retkessä kannata hommia suunnitella. Muuttujia mahtuu moiseen taipaleeseen niin paljon, että liian tarkat suunnitelmat vaan maksimoivat ahdistuksen riskiä, kun ne eivät kuitenkaan napsu täydellisesti kohdilleen.

Karkeasti kuitenkin mentäisiin seuraavasti: +/- 100 kilometriä päivässä. Neljä päivää lipumista, ja päivä huilia. Tietysti vähän sen mukaan muokattuna, miten mihinkin kohtaan sattuu mielenkiintoisia mestoja osumaan.

Blogia pyrin pitämään ajantasalla vähintäänkin huilipäivinä. Luultavasti tiiviimminkin, onhan tää kirjoittaminen itselleni jonkinlainen tapa päästää höyryjä ja/tai/kautta rentoutua. Sosiaalisessa mediassa elonmerkkejä varmaan vähän tiiviimmin.

Nyt unta sipuliin. Aamulla mennään!

Viikko kickoffiin

Kevät alkaa olemaan jo pitkällä. Sen huomaa siitä kun nurmikko ja kasvit alkavat jo pikkuhiljaa näyttämään vihreäänsä, ja pientäkin lumisadetta kutsutaan takatalveksi. Henkilökohtaisemmalla tasolla suurin kevään merkki on se, kun konditionaalit rupeaa tippumaan ajatellessa omia kevään haasteitani. Viikon päästä jo mennään!

Tosiaan puhe ja ajatusmuoto fillariretken ympärillä on vaihtunut. Enää ei tunnu luontevalta puhua että "pitäisi" ja "olisi", vaan pian mennään eikä meinata.
Homma rupeaa konkretisoitumaan. Eikä se tunnu missään nimessä pelottavalta tai ahdistavalta, vaan enenevässä määrin hienolta tilaisuudelta kierrellä ruohonjuuritasolla vähän muutakin kuin Tahkoa. Nuppini sisällä koko projekti on myös ruvennut tuntumaan vähän pienemmältä kuin mitä se kuukausien takaa katsottuna olikaan. Eihän tässä nyt tosiaan isommasta asiasta ole kyse, kuin jannu fillarin selkään, ja katsotaan mihin mikäkin tie äijää kuljettaa. Aika paineeton tilanne loppupelissä.

Ainoa vähän tilannetta kaivertava asia on tietysti se, että jäähän tänne itselleni tärkeitä ihmisiä joita ehtii jo tuossa reilun kuukaudenkin aikana ikävöimään. Etunenässä tietysti omat lapset. Mutta ehkäpä irtiotto oravanpyörästä ja aika kelailla asioita tien päällä on asia, joka lopulta hyödyttää kaikkia osapuolia. Ehjänä reissuun, ehjempänä takaisin jne.

Konkretiaa on nyt kuitenkin se, että lauttamatka Tallinnaan on varattu, ja meikäläisellä on 1.4 klo 18:30 asti aikaa hoitaa itseni Lahesta satamaan.
Ja niille mukanokkelille tiedustelijoille tiedoksi jo etukäteen, etten aio polkea laivamatkalla autokantta ympäri taikka rehkiä kuntopyörällä sitä aikaa kun paatti ui hesasta etelänaapuriin. Ei, meinasin ottaa ihan lunkisti, niinku osaan.

Raja tyhmimmän ja parhaan idean välillä on veteen piirretty viiva

Koitin tuossa hieman mietiskellä elämääni taaksepäin, ja napata sieltä sellaisia merkkipaaluja, joista kelpaisi sitten ehtoopäivinä siinä kuuluisassa kiikkustuolissa mahdollisille lastenlapsille turista.
Eipä niitä virstanpylväitä tullut loppupelissä paljoakaan esille. Siis sellaisia juttuja, jotka todella pomppaisivat framille aikajanalta arjen ja harmaan keskeltä.

Hienoja asioita on toki takana, sitä ei voi kiistää. Välillä on rytissyt ja välillä on rytissyt vähän enemmän. Maailmaakin on nähty vähän, mutta kuitenkin. Ja olenhan siinä välissä ehtinyt perustamaan vielä edelleen hengissä olevan futisseurankin.
Hienoja ihmissuhteita olen saanut elämääni solmittua, ja monet niistä rikastuttavat elämääni vielä tänäkin päivänä. Kahden lapsen syntymät ovat hienointa mitä elämässäni on tapahtunut. Siihen varsinaiseen tekoprosessiin meikäläistä tosin tarvittiin vain parinkymmenen sekunnin rypistyksen ajan, mutta työ lasten valmistamisesta elämään on toki vielä kesken. Hyvä on suunta siinäkin. Hienoja pieniä ihmisiä.

Ehkäpä tämä tuleva Lahti-Sisilia -koitos nousee sitten tulevaisuudessa esiin, kun rupean rajapyykkejä taustoistani listailemaan. Ehkä ei. Nähtäväksi jää...
Käyn edelleenkin mielessäni kamppailua: onko koko reissu ideana tyhmintä vai parasta mitä olen ikinä saanut päähäni? Luulisin, että vähän molempia. Raja tyhmän ja parhaan idean välillä tuntuu olevan veteen piirretty viiva. Häilyvä käsite, joka riippuu pitkälti katsojan näkökulmasta. Uskoisinpa jopa, että monet merkittävät teot ja teokset ovat lähteneet ideoista, jotka ovat aluksi saaneet sekä myötätuulta että vastustusta osakseen.
Pääasia kuitenkin lienee, että homma tuntuu itselle merkittävältä. Ei ympäröivä maailma tällaisesta reissusta mullistu. Aika ei pysähdy eivätkä vedet muutu viiniksi vaikka polkisin fillarini tyynen valtameren pohjaan. Itselleni tämä tulee kuitenkin olemaan merkittävä haaste.
Nykyään kun oikeastaan koko yhteiskunta rakentuu toisia vastaan kilpailemisen varaan, unohtuu usein,että ihmistä yksilöllisesti parhaiten kehittää nimenomaan kilpailu itsensä kanssa. Voisi siis kuvitella, että päivittäinen kamppailu itsensä kanssa koituisi lopulta henkilötasolla, jos ei parhaaksi ikinä, niin ainakin erittäin hyväksi ideaksi. Eikä pidä väheksyä myöskään tällaisen reissun meditatiivista vaikutusta. Poljinta pyörittäessä on aikaa ajatella ja olla ajattelematta. Itsensä kanssa on hyvä päästä sinuiksi. Tää ite on kuitenkin ainoa henkilö jonka kanssa on pakko hengata läpi elämän.

Toisaalta on vähän tyhmää edes miettiä erikseen merkittäviä hetkiä ja tekoja elämän varrelta. Kun osaa repiä ilonsa pienestä, osuu jo yhteen päiväänkin lukuisia merkkihetkiä.
Tulihan nyt kuitenkin pohdiskeltua.

Jännittääkö?

Kaveri kysyi minulta alkuviikosta, että jännittääkö edessä siintelevä reissu? Menin kysymyksestä hieman hämilleni, enkä heti tiennyt mitä vastata.
Vastasin kuitenkin, että vaikken mikään maailmanmatkaaja olekaan, olen ollut ennenkin ulkomailla. Fillarilla olen myös ajellut jokusen kilsan joskus, joten en isommin osaa etukäteen jännittää.

Ymmärrän kyllä mitä kysymyksellä haettiin, mutta en ole oikein koskaan osannut etukäteen stressata asioista. Ketä se jännittäminen ja hössötys lopulta auttaa, ja mitä se palvelee? Asennekysymys tuo stressaaminenkin on kaiketi, niin kuin moni muukin elämän kulkuun vaikuttava asia.

Matka on toki pitkä taivallettavaksi mikäli päämäärään aikoo tässä tapauksessa kiriä, mutta päivä kerrallaan siellä tien päälläkin on elettävä. Murehtimalla parin tuhannen kilometrin matkaa etukäteen tekee urakan varmasti rankemmaksi kokemukseksi kuin mitä se oikeasti onkaan. On eri asia aamulla valmistautua siihen päivittäiseen +/- sadan kilometrin etappiin, kuin vaikkapa 1600 km:n loppupätkään koko reissua silmällä pitäen.
Vähän sama kun lähtee jätkäporukassa Teneriffalle. Hauskanpito kärsii takuulla jos jo ensimmäisenä päivänä alkaa miettimään sitä tukkoista olotilaa joka viikon päästä monen päivän remuamisesta odottaa.

Kyllähän tämmöiseen reissunpätkään varmasti mahtuu monta jännittävää tapausta ja jopa läheltäpiti -tilanteitakin, mutta en äkkisältään keksi ketä palvelee lähteä niitä etukäteen jännittämään. Niinhän se menee ihan arjen tiimellyksessäkin. Parempi keskittyä vaan sen hetkiseen tekemiseensä, ja tehdä se mahdollisimman hyvin päämääriään palvelevalla tavalla. Näin luultavasti lopputulemakin on lähempänä niitä päämääriä.
Etukäteen sitä sortuu usein maalailemaan joko pilvilinnoja tai katastrofeja, ja niiden värittely  tuo lopputulokseksi yleensä pettymyksiä tai turhaa etukäteistä ahdistusta.
Seuraava hetki määräytyy aina siitä mitä teet juuri nyt, ja sen takia naistenlehtien loppuunkuluttama fraasi hetkessä elämisestä ei olekaan ihan läpeensä mätä.

Taloudellisia vetoja en ole reissun tiimoilta lyönyt, ja perillä on siellä mihin reisistä loppuu paukut. Simple as that. Nyt pitää keskittyä huoltamaan fillari ja jätkä reissukuntoon.
Kohta mennään!

Huoli perseestä

En ole lähestyvää reissua mitenkään hirveästi missään toitottanut. Tämä ihan siitä syystä, etten halua luoda reissun tiimoilta itselleni painetta, joka ympäriinsä retostelemalla varmasti syntyisi. Tarkoitus on haastaa itsensä. Voittaa oma peilikuvansa,  ja ehkä oppiakin siitä heijastuksessa lymyilevästä jätkästä jotain uutta.  Jälkikäteen voi sitten retostella Sinuhen kahvilassa, mikäli homma on onnistuneesti suoritettu, mutta sen aika on sitten kun on... Jos on.
Jos sitten tuleekin joku ylitsepääsemätön este jatkaa matkaa -pää tipahtaa, jalka irtoaa tai housut ratkeaa- haluan pitää itselläni paineettoman päätäntävallan reissun jatkamisesta tai keskeyttämisestä.

Olen kuitenkin muutamissa yhteyksissä keskustelun tiimellyksessä reissusta maininnut, ja huomannut yllättävän asian. Noin 90%:lle ihmisistä nousee ensimmäisenä huoli takapuoleni hyvinvoinnista. "Miten sun perse kestää", on perus-hämmästely, ja käsittääkseni tällä ei haeta utelua taloudellisesta pitävyydestäni. Vaikka omasta mielestäni siinä olisikin enemmän hämmästeltävää.

Olen kuitenkin asiasta syvästi liikuttunut. 37-vuotiaan elämäni aikana en ole kohdannut moista huolta tarakkaani kohtaan. Kiitos kaikille huolenpidosta. Kaikki on hyvin.

Kollektiivisesti voin vastata pariin kysymykseen niille joilla suuri huoli on:
a) En ole vetämässä ylleni pyöräilyhousuja tai mitään muitakaan vaippoja. Mielummin perse ruvella kuin 40-vuotiaana vaipat jalassa.
b) Takapuoleni voi hyvin, enkä ole huolissani sen hyvinvoinnista jatkossakaan. Tulevista haasteista huolimatta tai niistä johtuen.

Tähän hätään ei tämän kummempaa.
Mukavaa viikonloppua kaikille!

Mitähän pakkais?

Nyt on muuttorulianssit hoidettu suurimmaksi osin alta pois, ja voisi ruveta kääntämään katsetta hieman totisemmin jo edessä siintävään fillariseikkailuun.
Huonekalut ja isommat kamat on heitetty vuokraamaani varastoon, ja oma preesens sekä yhteiskunnan vinkkelistä välttämättömät hyödykkeet, kuten vaatteet, otettu mukaan väliaikaiseen asuntooni. Osoite on muuten Poste Restante, mikäli joku haluaa pistäytyä vaikka teellä.

Ensimmäisenä pitäisi varmaan hieman pohtia, millaisia varusteita 30-40 vuorokautta kestävälle reissulle pakkaisi? Tarpeellisia vermeitä keksisi varmaan kahden pakettiauton täytteeksi. Mutta nyt kun ideana olisi tarkoitus saada kaikki mahtumaan mahdollisimman kompaktisti ja kevyesti selkäreppuun, ei voi päästää tavaran määrää rönsyilemään.

Koska siis menetin vuodenvaihteen rytäkässä hajuaistini, ei vaihtovaatteisiin kannata laskea liian paljoa painoarvoa. Ei kai sitä tarvitse enää suihkussakaan käydä, kun ei kuitenkaan haista mitään. Sitäpaitsi t-paitoja ja alusvaatteitahan voi pestä ja hankkia uusia matkan varrelta.
Vaateosastolla varmaankin kannattaa panostaa ainakin jossain määrin sadetta pitävään ulommaiseen kertaan ja vaihtokenkiin.

Yöpymisiä silmällä pitäen olen ajatellut pakata mukaan pieneen kokoon sullottavan makuupussin. Teltat ynnä muut katteet painavat ja vievät liian paljon tilaa mukaan otettavaksi. Jos jonkin etapin päässä ei ole mahdollisuutta yöpyä sisätiloissa, niin kyllähän vanha sivari aina yön-pari taivasalla pihisee.

Yhteydenpito- ja kuvausvälineet ovat tietysti yksi tärkeä osanen matkavarustelua. Kompakti mäkki ja näppäränkokoinen video-ominaisuuksilla varustettu pokkari ja matkapuhelin riittänevät pitämään yhteyksiä kotosuomeen. Mitään järkkäriosastoa ei mun selkärankani mukaan kanna.

Pari sisäkemmiä reppuun ja jotain fillarinnyläysvehkeitä näöksi satulalaukkuun jemmaan. Vaikka täytyykin myöntää etten osaa ropata oikeastaan mitään. Mutta onhan se kiva olla jakareita ja koloavaimia mukana, että on sitten kättä pidempää mukana jolla raapia hädän tullen päätään.

Loppuviimein ei kyllä kiinnostaisi suunnitella tätäkään osuutta valmiiksi, koska jokatapauksessa reissun päällä sitä huomaa että mikään ei riitä, ja että kaikki tarpeellinen on sittenkin jäänyt pakkaamatta nyssäkkään.
Jos sitä sittenkin vaan sulloo edellisenä iltana parit kalsarit ja sukat pussiin, ja jättää siten sattumalle varaa kuljettaa. Varmaan säilyy paremmin jännitys tällaisessakin reissussa.

Jos jollain on kokemuksia tai hyviä vinkkejä millaista rompetta kannattaisi reppuun pakata, laittakaahan tulemaan sähköpostitse: jani.petteri.uhrman@gmail.com tai vaikka puhelimitse 044-5099958

Peace!