Roppa

Olen myös ehtinyt olemaan turismi

Ajattelin muuttaa kesken kaiken hieman lähestymistapaa tähän blogiin. Tämä siksi, koska itse koen tähän astisen "ja sit mä menin" -henkisen kilometrikertauksen hyvin tylsäksi. Ja jos se on puoliksikaan yhtä kuivaa luettavaa, kuin sitä on kirjoittaa, ei tätä blogia lue pian äitini lisäksi edes ne kaksi, jotka ovat tähän asti jaksanut tätä huttua plärätä.

Kirjoitan siis enemmänkin jostain aiheeseen liittyvästä yksittäisestä asiasta, ja sivuan sitten jossain välissä tekstiä näitä kuljettuja etappeja.

Koska nyt takana on melkoiset "härkäpäivät" mitä tulee Jopon polkemiseen, voisin kirjailla muutaman sanasen siitä miten olen fyysisesti jaksanut tätä pedaalien pyörittämistä.
Tosiaankin, kun tässähän ei enää olla mitään poikasia, joten jo iän mukanaan tuoma fyysinen rapistuminen tuo haasteensa tähän leikkiin. Ei sitä enää kirmailla niin kuin parikymppisenä miten tahtoo, ilman että seuraavana aamuna huomaisi kirmailleensa. Siihen kun lisää päälle vanhat urheiluvammat, jotka ajoittain ilmaantuvat kummittelemaan, on iltaisin välillä kyllä melkoisen hakattu olo. Harmi, etten koskaan oikein oppinut lihashuollon saloja. Hyvällä venyttelyllä ja muulla vastaavalla sössönsööllä pystyisi varmasti vähän tuskaa lievittämään, mutta se peli menetettiin jo nuorena. Toisaalta taas ei rautakankeakaan satu, vaikka sitä kuinka väännettäisiin, joten näillä mennään (kun ei oo muutakaan). Vähän olen toki pyrkinyt venyttelemään, mutta hyvin vähän.

Hartiat ovat kovilla, kun kaikki mukana oleva tarpeisto on selässä. Eli jos jotain valmisteluissa tekisin nyt toisin, niin varmasti asennuttaisin fillariin tarakan, ja jakaisin taakkaa vähän sinne sijoitettaviin laukkuihin. Mutta hyvinhän tämä menee näinkin. Ja eipähän tarvitse sitten vääntää niin ahkerasti kuntopiiriä iltaisin, kun yläkroppakin joutuu tekemään päivän aikana duunia.

Pään osalta ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia, vaikka tuossa ennen uutta vuotta koin tajuttomuuden edelleenkin selittämättömästä syystä. Tämän seurauksena löin siis pääni suorin vartaloin Night Club Torven lattiaan melkoisen pahasti, ja aika moni asia kävi siinä lähellä. Suurimmaksi osin selvittiin kuitenkin säikähdyksellä. Nuppihan kuvattiin ja testattiin, eikä mitään isompia vikoja perusvikojen lisäksi löytynyt. Neuropsykologin kolmetuntisen palikkatestinkin jälkeen vain totesivat minun olevan ihan perus. Pääkin voi siis hyvin.
Odottelen muuten edelleen lääkärin soittoa (soittoaika oli maaliskuun lopulla). Anneli, mikset sä soita? Melkoinen heitteillejättötarina kokonaisuudessaan suomalaisen terveydenhuollon osalta, mutta siitä kirjoitetaan sitten eri kirja.

Sitten se asia, jota minulta tiedustellaan päivittäin. Eli se tarakkaosasto.
Monen yllätykseksi en kyllä vieläkään ole kokenut mitään suurempia ongelmia takapuoleni sopeutumisen kanssa. Suurin kiitos tästä varmasti suotakoon loistavalle Brooksin satulalle, joka siis toimii reissulla valtaistuimenani. Ihmetellä vaan täytyy, miksi nyky-fillareihin pistetään sellaiset peräpuikot satuloiksi, kun on olemassa tällaisiakin sohvia. No, ehkä tällä ei pääse niin kovaa, mutta sopii hyvin tällaiseen kiireettömään matkantekoon.

Ruokailulla on varmasti iso rooli jaksamisen kanssa, ja olenkin pyrkinyt syömään hyvin ja monipuolisesti. Kasvisruokavalio ei tietystikään tee tästä näiden Itä-Euroopan lihapatojen äärellä aina kovinkaan helppoa, mutta hyvin olen onnistunut luovimaan. Olen huomannut, että täällä päin maailmaa kannattaa lähestymistapana olla se, että kyselee mielummin suoraan niitä salaatteja, nuudeleita ja muita mykyjä. Jos mainitsee, ettei ruoassa saisi olla lihaa tai sanan 'vegetarian', seuraa useilla tahoilla jonkinlainen pelonsekainen paniikkireaktio, ja asioiminen hankaloituu huomattavasti.

Kun on oppinut puremaan hammasta, ja seikkailemaan siellä kipurajoilla, ei pieni jomotus polvessa tai kiristely reisissä haittaa. Tämähän on kuitenkin nyt se homma, jota minulla on aikaa tehdä, ja jota haluan tehdä. Jos polveen särkee, otetaan matkavauhdista hieman pois ja ollaan seuraavassa mestassa sitten vähän myöhemmin.
Tai mikäs se seuraava mesta edes on? No sehän on tietysti siellä missä reppu tipahtaa selästä. Eli onhan olemassa myös se mahdollisuus, että nostan selän suoraksi hieman aikaisemmin. Ja seuraavana aamuna sitten uudestaan tuoreemmin kintuin.
Ei tämä kuitenkaan ole niin vakavaa. Pyöräilyähän tää vaan on. Ja jos hommaan tulee jossain vaiheessa stoppi, niin sitten tulee ja lennetään kotiin.
Tässä vaiheessa ei kyllä ole vielä tullut mieleenikään ruveta varailemaan lentoja. Koti-ikävä ei paina, kun ei ole kotiakaan. Lapsia ja muutamia muita itselleni tärkeitä henkilöitä on toki ikävä, mutta heihin voi nykytekniikan avuin pitää yhteyttä. Ja hei... tämähän on vain kuukausi after all.

Hyvin siis menee, kiitoksia vaan kysymästä.

Homma on edennyt siten, että Varsovan vapaapäivän jälkeen on neljässä päivässä yhden miehen retkikuntani edennyt noin 500 km (Varsova-Piotrkow Trybunalski-Katowice-Ostrava- Zlin). Vähän ylikin kun tuli otettua lisäkilsoja Auschwitzin kautta sightseeingin muodossa. Rankka rupeama, mutta kyllä aina hyvin poljetun päivän jälkeen on melkoisen hyvä fiiliskin. Ihan jo senkin takia kannattaa taas aamulla lähteä tien päälle vaikka vähän reidessä painaisikin. Puhumattakaan siitä, että näkee mestoja hieman eri tavalla kuin turistibussien ikkunoita tiiraillen. Ja sellaisia mestoja, joita ei turistibussin ikkunasta tulisi edes tiirailtua.

Kiertue jatkuu. Välitavoitteena olisi polkea perjantaiksi Bratislavaan, jossa voisi taas viritellä päivän huilin.

Palaillaan!