En tiedä mikä siinä on, mutta jostain syystä tämä meininki nyky-yhteiskunnassa on alkanut vaivaamaan minua todella paljon. Kiire ja häsläys ympärillä kasvaa. Ja samalla taakat, joita ihmiset ottavat harteilleen muuttuvat yhä painavammiksi. Miksi kaikki tämä? No pitää olla uusia Audeja, ja isoja taloja jotta massiiviset telkkarit mahtuvat olohuoneeseen. Pitää olla vähän blingiä siellä, ja lisää blingiä täällä ja kotien pitää olla sisustettu niinkuin Avotakassa tai Innossa. Bora Boralle pitää päästä kahdesti vuodessa vähintään, ja lasten huoneet pitää täyttää leluilla ja krääsällä, joita he vilkaisevat ja heittävät sitten nurkkaan muiden joukkoon odottamaan kaatopaikkakomennusta. Jos tästä kaikesta jää jotain yli, niin vaimolle tissit ja isännälle rasvaimu, jotta sitten voitaisiin kirmailla lomamatkalla rantaviivaa kuin Pamela ja Hasselhoff ikään. Ja jos ei taatelit tähän ihan riitä, niin pankista saa lisää.
Kulutusjuhlat kasvaa, ja nurkat täyttyvät paskasta, ja ainakin itsellä on sellanen fiilis että jossain vaiheessa on ruvettava ottamaan takapakkia tai muuten koko vyyhti rysähtää niskaan oikein ryminällä. Ehkä tässä on itse nyt tiedostamattaan tietoisesti päättänyt valita rauhallisen peruutustaktiikan, ja ruvennut vähän funtsimaan asioita jotka ovat oikeasti itselleen merkittäviä. Toiset puhuvat hipahtamisesta, mutta minulle on loppupelissä ihan sama mistä ihmiset puhuvat ja mitä ajattelevat, kunhan itse löytää sisällään jonkinlaisen tasapainon.
Tämä olikin ehkä yksi suurimpia motivaattoreita itselleni tämän fillarireissun heittämiseen, ei niinkään se fyysinen haaste. Ottaa vähän aikaa itsensä kanssa, ja tuntea oma pienuutensa maailmassa yksivaihteisella fillarilla rekkojen seassa polkiessa.
Joku on joskus sanonut, että joskus pitää matkustaa kauas nähdäkseen lähelle, ja kaiken kliseen keskellä sanonta pitää kyllä kutinsa. Irtiotto arjesta, tutusta ja turvallisesta ympäristöstä, nostaa sen oman olemisensa ihan uudelle jalustalle. Se saa arvostamaan asioita, joita on tasaisessa arjessa tottunut pitämään itsestäänselvyyksinä.
Itse ainakin olen saanut vahvistusta tiettyihin asioihin, jotka ovat toki olleet tiedossa jo pidemmän aikaa, mutta joita ei voi koskaan arvostaa liikaa.
Vaikka tällä hetkellä olenkin käytännössä koditon, ja osoitteeni on postilokero Jalkarannan Salessa, niin Lahti ympäristöineen tuntuu oikein hyvältä paikalta asustaa. En vaihtaisi sitä mihinkään, vaikka otetaankin lukuun että saamme tuossa piakkoin Nastolan riippakiveksemme, ja että talvella on pimeetä ja kalsaa. Kaupungin puhtaus, kompakti keskusta ja ympäröivä luonto ovat asioita, joita todella oppii ottamaan huomioon täällä itäisen Euroopan betoneissa rikottujen pullojen keskellä kulkiessa.
Toinen asia on ihmiset. Omat lapset ja läheiset ystävät. Niitä todella tarvitaan, ja herkkänä jannuna huomasin jo hyvin aikasessa vaiheessa reissua ikävöiväni useampiakin ihmisiä. Omat lapset tietysti etunenässä, mutta on muitakin ihmisiä joiden läsnäolon tärkeyden huomaa parhaiten silloin, kun on heistä erossa.
Toisaalta pieni ikävä ei ole heikkous, vaan enemmänkin tervettä reagointia. Silloin ainakin tietää, että on koti johon palata. Ja kodilla en tarkoita mitään fyysistä paikkaa, vaan ympäristöä jossa voi olla läheistensä tukena ja tuettavana. Iloitsemassa hyvistä, ja suremassa heikommista ajoista.
Kun välillä pysähtyy katsomaan ympärilleen, ja tarkastelee asioita hieman pintaa syvemmältä, huomaakin olevansa jo perillä. Omaavansa kaiken mitä tarvitsee, ja teoriassa avaimet myös kaikkeen mitä haluaa. Eikä siihen tarvita krääsää tai nopeita autoja, vaan tasapaino ja rauha.
Tällaista pikaista pohdintaa vapaapäivänä Bratislavassa. Nautitaan elämästä ja rakastetaan toisiamme <3
Ameeba: Vanhasielu
https://www.youtube.com/watch?v=HL_rjwtAK48
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti