Päivän visiitti ahdistavaan Liettuaan

Yksi yö Riiassa riitti. Sunnuntaina oli aika karistaa ison kaupungin pölyt, ja vetäistä kevyt päivälenkki vähän pienempään taajamaan. Bauska oli kaupungin nimi, ja 60-70 kilsaa tuli sinne matkaa. Mukavan näköinen läpikulkukaupunki, jossa olisi wikipedian mukaan ollut joku linnakin, mutta se olisi vienyt 15 km väärään suuntaan, joten päätin jättää sightseeingit seuraavalle reissulle. Ja sehän on vain vanha talo after all. Yöpyminen tapahtui verrattain siistissä ABC -hotellissa, jossa ei päässyt ruuhkat yllättämään. Taisin nimittäin olla neljä kerroksisen hotellin ainoa asiakas. Ainakaan en ketään muuta siellä bongannut. Respan tädin ja laiskanoloisen kokin.

Maanantaina oli taas edessä täysi urakka kahden löysemmän päivän jälkeen. Google maps näytti 145 kilometriä välille Bauska-Kedainiai ja samalla ylittäisin siis rajan Liettuan puolelle. Maanantaipäivä vaikutti olevan tosi helppo fillarihommien puolesta, ja tuulet olivat ensimmäistä kertaa varsinaisesti myöten. Ainoa hieman latistava tekijä oli rajan ylitys Liettuaan. Kaikki muuttui oikeastaan samantien vanhemmaksi, ränsistyneemmäksi, arveluttavammaksi ja ihmiset töykeämmäksi, kun rajan yli laskettelin. Siinä missä Latvian puolella törmäsin pääosin vain mukaviin ja hymyileviin ihmisiin, Liettuassa tuntui kaikilla olevan joku syy murjottaa. Tosin itsekin varmasti olisin astetta negatiivisempi sälli, mikäli pitäisi liettuassa majaansa pitää. Tai ehkä se oli se tosiasia, että he eivät olleet oppineet englannin kieltä.

Täytyy sanoa, että 150 kilometriä alkaa olemaan meikäläisen kunnolla yksivaihteisella pyörällä aikalailla maksimi päiväetappi. Se ei nimittäin ollut ihan täysin Liettuankaan vika, että loppumatkasta alkoi jalka painaa, ja äijä hyytyä. Onneksi olin kuitenkin fiksuna poikana tajunnut nostaa satulaa ylemmäs. Matala ajoasento kun oli tuonut vanhat polvivaivat kummittelemaan edellisenä päivänä. Matkanopeuskin kohosi keskimäärin 3 km/h:lla, kun ei tarvinnut kyyryssä polkea.
Päivästä tuli lopulta aika pitkä, mutta noin kasin-ysin aikoihin saavuin Kedainiain kylään, joka oli mukava sekoitus ränsistynyttä betonilähiötä ja Porvoon vanhaa kaupunkia. Majapaikka oli mukava, ihmiset töykeitä.
Illalla tsekkasin NBA-korista (luultavasti uusinta) liettualaisella selostuksella kunnes nukahdin.

Seuraavalle päivälle olin laskeskellut vähän kevyemmän lenkin pois Liettuasta Puolaan. Tämä on hyvä osoitus siitä, että ei paljon kannata etukäteen asioita suunnitella ja jos niin tekee, tekee sen oikein. Meikäläisen laskelmat seuraavan päivän siivusta nimittäin heitti useammalla kymmenellä kilometrillä, ja edessä oli lopulta samanlainen pätkä kuin edellispäivänä. Liettuan vika sekin :)

Edellispäivään verrattuna nyt seuranani oli myös huomattava tuuli, joka puhalsi pääosin vastaisesti. Ja kun ei puhaltanut vastaisesti, puhalsi se sivusta pellon puolelta siten, että painopistettä joutui oikeasti painamaan oikealle, ettei ajolinjat suuntautuneet motarin puolelle. Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana alkoi mieleeni tulvia ajatuksia koko homman mielekkyydestä. Mietteet harhailivat koko ajan kellonajoissa, kilometreissä ja määränpäässä, joka sai polkemisen tuntumaan duunilta ja suorittamiselta. Ainoa syy miksen jakanut päiväetappia puoliksi, oli valtava palo päästä pois Liettuan ankeudesta.
Ohitin kaksi isompaa kaupunkia. Kaunasin ja Marijampolen. Molemmat karun näköisiä kaupunkeja mörököllin oloisine ihmisineen. Kaunasilla olisi varmasti ollut ainesta parempaan, mutta sen ohitin vähän etäämmältä, joten ehkäpä vaan kaupungin todelliset kasvot eivät minulle vaan päässeet aukenemaan.
Sinänsä mukavaa vaihtelua vetää näiden hieman tiheämpään asuttujen taajamien läpi, mutta hidasta puuhaa. Pyörätiet ovat Liettuassa niin kauheassa kunnossa kaupunkialueilla, että niiden läpäiseminen koituu kohtalokkaaksi aikatauluille ja takapuolelle. Ehkä myös fillarille.

Marijampolesta kohti puolan rajaa. Välillä taluttaen, kun kovaan vastatuuleen ei ollut järkeä painaa ylämäkiä, joita muuten tälle välille jo jonkin verran siunaantui. Itkukaan ei ollut ajoittain kaukana, mutta päätin että matkanteko ei pysähdy missään vaiheessa. Kun en ajanut, talutin. Kympin välein huikka, ja matka jatkui taas.
Liettuan ainoa kohtaamani ystävällinen ihminen oli viimeisen Lukoilin plikka, joka puhui hyvää englantia, hymyili, oli ystävällinen ja mikä parasta: sanoi, että Puolaan on vain kaksi kilometriä matkaa.

Puolan rajan häämöttäessä tuli todellinen Rocky -fiilis. Piti oikein katsoa taakse, ettei minua seurannut juosten puoli Philadelphiaa vedellessäni viimeisiä Liettua-metrejä. Ei seurannut. Rekat painelivat ohitseni letkassa. Hiljaa mielessäni tuuletin raivokkaasti päivän saavutusta. Rajalta oli matkaa majapaikkaan Szyplizskiin vielä kuutisen kilometriä. Ne taittuivat kevyesti.
Itse kylä oli lähinnä ensimmäiseen isompaan risteykseen keskittynyt rekkaparkki, jonka ympärille oli rakentunut jos jonkinmoisia palveluita.

Kyseessä oli siis neljäs rajanylitys, ja kolmas pyörällä maita pitkin tekemäni. Maa vaihtui, ja vaihtui myös valuutta. Nyt pelataan sloteilla.

Seuraavaksi päiväksi suunnittelin lepposan rullailupäivän. Kaksi 150 kilometrin urakkaa peräjälkeen alkaa tämän ikäisellä (iättömällä) kaverilla jo tuntumaan nivelissä. Eli pitkät unet, hyvä aamiainen ja katsotaan mihin jalat meikäläisen seuraavaksi rullaa. Sillai mukavasti.
Varsovaan on matkaa about 300 kilometriä. Menisiköhän se kolmessa päivässä?