Kolmantena reissupäivänä oli jo aika vaihtaa maata. Matkaa Pärnusta Latvian rajalle kertyi noin 70 kilometriä, jotka sai painella pääsiäisliikenteen suhistessa ohi tasaisen rauhallisesti. Matkahan menee paljon mukavammin kun reitille osuu kyliä ja taajamia joita ihmetellä. Tälle välille niitä ei hirveästi kuitenkaan osunut. Puolessa matkassa rajalle vaihdoin vanhalle tielle, kun siihen oli mahdollisuus. Ehkä siinä matkassa hieman hävisi ja tien epätasaisuuden takia sai kannikat hieman araksi, mutta olipa tuolla sitten muutakin ihmeteltävää kuin rekkojen perävalot. Mettää nimittäin, ja tuppukyliä.
Toisaalta on ihan hyvä painaa rauhallisia kyläteitä, niin ei tarvitse niin orjallisesti keskittyä koko ajan pysymään siinä sen valkoisen reunaviivan tuntumassa. Voi paremmin vähän irrotella, ja rallatella mennessään. Noin neljän tunnin urakoinnin jälkeen saavuin rajalle. Vähän vaivihkaa sieltä puskista töröttikin Latvian lippu. Vanha pariskunta oli rajalla sijaitsevassa katoksessa vetämässä brenkkua iltapäivän ratoksi, ja huolehtivat näin osaltaan rajavalvonnasta. Eivät levittäneet meikäläiselle punaista mattoa, eivät tosin piikkimattoakaan, joten voiton puolelle jäätiin tässäkin helposti.
Latvian puolelle saapuessani ensimmäinen tuotemerkki jonka bongasin oli muuten Kemppi. Tehtaan pihaan pysäköidyn rekan vaunussa tämä. Siitä kilsan rullailtuani saavuin Hesburgerin pihaan. Eli kotoisat fiilikset täälläkin, vaikka suomenkielen sorina olikin huomattavasti Pärnuun nähden vähentynyt.
Rajanylitys vai ilmeisesti jotenkin mehut, ja sen jälkeen alkoi kamppailu nupin sisällä. Jokaisen majatalon tai motellin kohdalla järki käski pysähtymään, mutta tietäen että väsymys on vain mielen tepposia, jatkoin aina vain eteenpäin. Lopulta vetäsin suunnitellun päiväpätkäni jopa hieman riskiksi, 145km. Majapaikan (joku b&b jossain) pihaan saapuessani oli melkoisen kaikkensa antanut olo. Onneksi tajusin muutama tunti ennen saapumistani varata mestan. Sesonkien ulkopuolella kun monella paikalla näyttää toiminta olevan vähän hiljaisempaa.
Aamulla selvisi, että paikan nimi oli Saulkrasti. Siitä oli 45 kilometriä Riikaan, ja päätin vetäistä sen päivän urakkana. Alunperinhän minulla oli tarkoitus kenkiä menemään taas 120 kilometriä, mutta koska seuraava päivä oli budjetoitu huilipäiväksi, ajattelin jakaa urakan kahdelle päivälle, ja lunastaa näin kaksi puolikasta huilia.
Riikaan poljin rauhallisesti kolmisen tuntia yhdellä tauolla. Matkaa helpotti vielä se, että viimeiset 15 kilometriä oli jo kaupunkialuetta, ja kummasteltavaa riitti ympäristössä. Pikainen suihku aamulla varaamassani hostellissa, ja paikallista korismatsia syynäämään. Tarkoitus oli etsiskellä illaksi vielä jotain livemusa -hommia hengenravinnoksi, mutta innostus lopahti ennen kuin ehdin mitään löytämään. Ihan hyvä varmaan, sillä unta ei tarvinnut taaskaan kauaa odotella kun vaakatasoon itseni heivasin.
Nyt on takana reilut 450 kilsaa, eikä nyt vielä löydy mitään syytä minkä takia tämän tähän lopettaisin. Hyvin kestää vielä reidet ja pää. Tosin täytyy muistaa, että vasta vajaa 20% matkasta on kuljettu. Tai siis JO lähes 20%, tärkeä henkinen muljautus. Ja nyt kohti Liettuan rajaa.
Peace!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti