Istuskelin sunnuntaipäivänä rantakivillä Lahden sataman läheisyydessä katsellen, kuinka eri näköiset, -ikäiset ja -kokoiset ihmiset vilahtelivat rantaraittia ohitseni.
Erilaisia ihmisiä vilistelee pitkin rantaväylää tavallisenakin sunnuntaina. Tänä kyseisenä pyhänä erotuksena oli kuitenkin se, että monilla oli varsin sporttiseksi rakennettu ulkoinen habitus, ja kilpailunumero rinnassaan.
Rantakatua juosten ja hölkäten matkaansa taittaneet sadat ihmiset olivat osallistuneet Uusi Lahti -juoksuun, jonka reitti siis kiersi Lahden satama-alueen lävitse.
Juoksuharrastus tuntuu nyky-suomessa olevan kovasti voimissaan. Ja vaikka juokseminen juoksemisen vuoksi ei olekaan tuntunut meikäläisen kupilliselta teetä, on mielestäni hienoa, että iso kansanosa on löytänyt itselleen harrastuksen ja elämäntavan, joka oikeasti tähtää hyvinvointiin. Kymmenen vuotta sitten jos keskiverto-Virtanen olisi sanonut osallistuvansa Maratonille, olisi siihen heti epäilty liittyvän jonkinlainen vedonlyönti. Nykyisellään tuo reilu 42 kilometrin rypistys tuntuu olevan melkoisen yleinenkin suoritus lenkkeilijöiden keskuudessa.
Juokseminenhan on siitä hieno harrastus, kun se on niin alkeellinen. Toki hifistellä voi aina: varusteita ja juoksukouluja löytyy, ja juoksukenkiinkin voi halutessaan työntää suuriakin rahamääriä.
Ihan peruskivessään laji ei kuitenkaan poissulje mitään yhteiskuntaluokkaa tai liikuntakykyistä kansanosaa pois varustevaatimuksillaa tai kalleudellaan. Kaikki ovat lähtökohtaisesti samalla viivalla. Kirjaimellisesti. Ja vaikka voitkin siis vaikuttaa harrastamisen mukavuuteen erilaisilla tarvikkeilla, on avainasemassa itsensä piiskaaminen entistä kovempiin suorituksiin lenkkipoluilla.
Kansallisella juoksuajalla on aivan varmasti positiivinen heijastus kansanterveyteen noin fyysisestä vinkkelistä, mutta uskoisin sen olevan erinomainen tapa vahvistaa itseään myös henkisesti. Hienointa juoksemisen kaltaisessa harrastuksessa onkin mielestäni se, että se pistää ihmiset säännöllisesti kilpailemaan itsensä kanssa, ja haastamaan nimenomaan itseään.
Yhteiskunnassa ja työelämässä kun lähestulkoon kaikki perustuu nykyään vertailuun ja keskinäiseen kilpailemiseen, on äärimmäisen tervetullutta että ihmiset harrastavat enenevässä määrin asioita, joissa he etsiskelevät omia rajojaan nimenomaan itsensä haastamisen kautta. Kun rajoja etsiskelee itsestään, eikä niinkään tulostaulukoista tai sijoituksista, pääsee paljon paremmin tutustumaan siihen ainoaan henkilöön jonka kanssa on pakko olla tekemisissä.
Jos aina vaan heijastaa omaa osaamistaan muiden tekemiseen, saattaa omistakin taidoista syntyä helposti vääristynyt kuva. Omaan kuvaan omasta tekemisestä kun vaikuttaa muihin verratessa myös muiden suoriutuminen.
Vaikka näissä organisoiduissa juoksutapahtumissa onkin numerolaput rinnassa, ja suoritukset kellotetaan, uskoisin, että suurimmalle osalle kilpailunumero on vain todistuksena osallistumisesta, ja aika kellotetaan vain jotta itse kukin voisi haastaa itsensä kovempiin suorituksiin vastaisuudessa. Loppupelissähän tärkeintä juoksu-, tai monissa muissakaan huippu-urheilun ulkopuolisissa liikuntaharrastuksissa, ei varmastikaan ole se suoritus siellä kilpailussa, vaan se mitä tapahtuu siellä poluilla silloin kun näihin kilpailuihin valmistaudutaan. Kilpailuissa sitten mitataan se, onko asioita tehty oikein, ja miten hyvin itsensä haastamisessa on onnistuttu, mutta pääpaino harrastuksessa on se harjoittelu ja työn tekeminen päämäärien saavuttamiseksi. Pätee muuten sovellettuna liikuntaharrastusten ulkopuolellekin.
Täytyy myöntää etten itse en ole koskaan ollut erityisen innokas juoksija. Liikunta toki on ollut aina tärkeä osa elämääni, mutta juokseminen ilman mitään porkkanana toimivaa pelivälinettä on tuntunut kovin tylsältä tavalta liikkua. Luonnossakin tykkään kyllä liikkua, mutta mielummin kävellen. Siten pääsee paremmin fiilistelemään ympäröivää luontoa. Ehkä olen itse aikojen saatossa rakentanut liian jyrkän juoksuvastaisen mielipiteen, ja se määrittelee tekemistäni vielä tänäkin päivänä.
Olen kuitenkin onnistunut herättämään omaa olematonta juoksuharrastustani siinä määrin, että saan itseni raahattua joka aamu, välittömästi sängyn pohjalta, läheiseen metsään juoksemaan vänintään 3 kilometrin lenkin. Matka ei todellakaan ole mikään maailmoja mullistava. Teen sen lähinnä sen takia, että olen huomannut saavani sekä kroppani, että pääni paremmin mukaan uuteen päivään, kun pistän ruhon ja pumpun heti alkuun tekemään pikkuisen ylimääräistä. Joskus vedän tuon kolmosen lenkin pariinkin kertaan, riippuen hieman siitä, millaisia liikuntarasitteita on muiden lajien parissa tarjolla myöhemmin päivällä. Sen olen huomannut, että tosiasioiden hyväksyminen on tässäkin tapauksessa tarpeellista. 36- vuotias ei ole enää parikymppinen, ja 6 kilometrin aamulenkki jättää jälkensä tällaisen peruskuntoisen jaksamiseen esimerkiksi illan futispelissä enemmän kuin 3 kilsan aamuhölkkä.
Yhtä kaikki minulle on ollut jo melkoinen itseni ylitys pakottaa itseni polulle joka aamu. Vaikka mistään mullistavista matkoista ei tosiaan olekaan kyse, on ollut todella palkitsevaa vierailla epämukavuusalueella niin säännöllisesti, että se tuntuu päivä päivältä vähemmän epämukavuusalueelta.
Siitähän lienee kyse juoksuharrastuksessakin, ja esimerkiksi Maratoniin valmistautumisessa. Määrätietoisesta ja pitkäjänteisestä valmistautumisesta kohti tavoitetta, itseään askel askeleelta enemmän ylittäen.
Ehkäpä minäkin vielä jonain kauniina päivänä repäisen Maratonin merkkipaalun elämäni ansioluetteloon. Ihan vain jo senkin takia, etten ikinä uskoisi sitä tekeväni, ja pääsisin jälleen kerran todistamaan itselleni, ettei monissa asioissa kannata olla liian jyrkkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti