Ulos kaapista

Varoituksen sananen: nyt seuraa suuremman luokan kaapista ulostautuminen.
Toinen varoituksen sananen suurempien pettymysten ehkäisemiseksi: se ei kuitenkaan koske sitä mistä torikahviloissa juorutaan tai mitä ensiksi ajattelitte.

Olen nimittäin ruvennut pitämään juoksemisesta. En tätä suunnitellut, eikä tässä ole tarkoitus satuttaa ketään. Asiat johtivat toiseen, ja nyt vaan kävi näin.
Ajauduin tilanteeseen vaivihkaa. Pari kuukautta sitten aloin miettimään keinoa, jolla saisin päiväni paremmin startattua, ja näin ennalta ehkäistyä passivoitumista ja turhautumista jolle pitkittynyt työttömyys saattaisi itseni altistaa.
Joka aamu siis, suoraan vällyistä, kiskaisen kengät jalkaan ja juoksen lenkin. En mittaile matkoja, vaan menen fiiliksen mukaan. Joskus menee femma, joskus kymppi. Näin ounastelisin.
Ja minkä buustin se päivään tarjoaakaan. Samanlaista herätystä päivään en voisi siemailla mistään kaupallisesta pullosta, hörppiä lempimukistaan tai lukea kirjan sivuilta. Se että saa veren kiertämään ja hengityksen aktivoitumaan ensitöikseen aamulla, tarjoaa huikean startin päivään.
Positiivisten kokemusteni myötä ajatukseni koko juoksemista kohtaan on muuttunut positiivisemmaksi ja kulmat ovat pyöristyneet. Näin ei ole ollut aina.

Päinvastoin. Olen suhtautunut juoksemiseen hyvinkin negatiivisesti, jopa vihamielisesti. "Juokseminen on tylsää", "minuahan ei tuonne polulle saa", "ei mun polvet kestä juoksemista". Tällaisia ajatuksia päässäni vilisi aikaisemmin kun yritin itseäni pakottaa polulle.
Jälkikäteen ajateltuna tuntuvat hyvinkin pitkälti tekosyiltä laiskuudelle. Sitähän se pitkälti onkin.
Toisaalta myös kokemukseni juoksemisesta ovat suurimmaksi osaksi joukkuelajien oheisharjoitteiden parista, jossa harjoittelu on ollut anaerobista. Sen tähden mieleeni on ehkä myös pinttynyt ajatus siitä, että juokseminen on jatkuvaa hengästystä ja ponnistusta, ja tämän takia ei varsinaista hinkua ole polulle ollut.
Nyt on kuitenkin tekosyyt heivattu, ja pinttymät kiillotettu, ja olen äärimmäisen onnellinen löydettyäni itselleni uuden harrastuksen. Joka vieläpä edistää fyysistä hyvinvointiani ja haastaa minua henkisesti.

Mielessäni olen pyöritellyt jo jonkin aikaa myöskin ajatusta Maratonin juoksemisesta. Viime lauantaina sain ajatukselleni vahvistuksen, kun juoksin iltalenkillä vahingossa puolimaratonin. Päätös kypsyi, ja ensi kesänä mennään. Tai maratonihan on jo alkanut, se vaan huipentuu synnyinkaupungissani Tukholmassa järjestettävään joukkotapahtumaan.
Ei kai se sen kummempi homma ole noin fyysisesti? Kai sitä kuka tahansa hyvässä kunnossa oleva pystyy 40+ kilometriä noin kuntonsa puolesta juoksemaan, jos mitään kummempia aikatavoitteita ei ole?
Ennemminkin tällaisen paatuneen juoksuvihaajan haaste liittynee siihen, että saa itselleen uskoteltua heikommallakin hetkellä, että koko homma on sen päämäärän arvoista. Itsensä ylittämistä. Vieläpä epämukavuusalueella.
Katsotaas miten tässä käy, ja miten ei.

Tarinan opetus: Ei kannata olla liian vahvasti jotain mieltä, koska sillä vain turhaan rakentaa vankilan mieleensä ja rajoittaa elämäänsä.

En halua omistaa

En halua omistaa majaani.
Uskon, että juuret liian syvällä maaperässä surkastuttavat siipeni.
Haluan ettei asumus vie huomiota asuinkumppaneilta.

En halua omistaa tavaroita.
Uskon että liika tavara täyttää elintilani.
Haluan täyttää elintilani onnellisuudella, en asioilla jotka voivat hajota ja hävitä.

En halua omistaa passia.
Uskon yksilöihin ja niiden jatkuvaan muutokseen.
Haluan että minut määritellään sen mukaan kuka olen, enkä sen mukaan mikä minun oletetaan olevan.

En halua omistaa toista ihmistä.
Uskon ettei ihmistä voi omistaa.
Haluan että kanssakäymiseni perustuvat vapauteen ja arvostukseen. Ei omistamiseen tai hallitsemiseen.

En halua omistaa elämääni omistamiselle.
Uskon, että jos olemisen tarkoitus on vain omistaa, haalia ja hallita haalimaansa,
voin yhtä hyvin olla olemattakin.

Haluan vain vapauden, tasapainon ja rakkauden.
Niitäkään ei voi omistaa. Ne kuuluvat kaikille.

Tieto lisää tuskaa

Täytyy alkuun tunnustaa, etten ole seurannut uutisia koko kesänä. Telkkari on pysynyt kiinni, lehdet jääneet pläräämättä ja radion aamushow't kuuntelematta. Kaiken kukkuraksi kun tuossa tovi sitten vielä kokeiluluontoisesti jätin facebookin tietovirran klikkikoukkuineen, voin sanoa että tietämykseni ison pahan maailman viimeaikaisista tapahtumista lähentelee tokaluokkalaisen poikani tasoa. Itseasiassa varmaan hänkin tietää enemmän siitä, mitä pahaa kreikkalaiset ovat kesän aikana tehneet, miksi pitää suvaita tai olla suvaitsematta, mikä on Isis tai miksi milloinkin lakkoillaan?

Ei minulla ole mitään varsinaista uutisboikottia päällä, enkä yritä kieltää uutisissa juutattavan negatiivisen paskan olemassaoloa maailmassa. En vaan yksinkertaisesti ole kokenut tarpeelliseksi seurata maailman meininkejä. En halua yksityiskohtaista tietoa nälänhädistä, sodista, talousongelmista tai muista katastrofeista. Voin olla huolissani maailman epäkohdista ilman spesifimpääkin faktaa niistä.

Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Sitä en osaa sanoa todeksi tai epätodeksi. Sen kuitenkin tiedän, että tietämättömyyteni maailman asiosta ei saa minua kokemaan itseäni yhtään vähäisempänä ihmisenä kuin aiemminkaan. Sen sijaan koen että kun näkemättä ja kuulematta jää roppakaupalla negatiivista huttua, jää myös sen tuoma painolasti uupumaan harteiltani. En toki tarkoita, että yksittäisen ihmisen pitäisikään kantaa koko maailman murheita harteillaan, mutta lähestymiskulma kaikkiin tapahtumiin ja uutisoitaviin aiheisiin on niin negatiivinen, että kyllä siitä aina vähän harmaata tarttuu kuulijaan vaikkei siinä erityisemmin piehtaroisikaan. Ja pitää muistaa, että mitään uutisia ei kannata ottaa vastaan kritiikittä. Näkökulmat ovat aina jonkun esittämiä. En haluaisi mistään salaliittoteorioista paasata, mutta jokuhan meitä noiden uutistenkin välityksellä pitää otteessaan.

Maailma on pienentynyt viime vuosikymmeninä hurjasti, kun erilaiset viestintävälineet ovat kehittyneet. Tietoa saa välitettyä maapallon toiselta laidalta toiselle yhdellä napin painalluksella, ja halutessaan voi maapallon ympäri lentää parissa vuorokaudessa. Mutta missä vaiheessa on sanottu, että ihmisen pitää tietää ja imuroida itseensä kaikki maailman huolet ja murheet? Auttaako se maapallon toisella puolella sodassa kuolleiden ihmisten omaisia, jos minä tiedän kuinka monta henkeä sota on vaatinut ja näen videokuvaa heistä rämpimässä pommitetuissa raunioissa? Eipä varmasti.

Itse asiassa olen huomannut, että kun en ole ottanut vastaan uutisia ja ympäristöni jossa luovin on ikäänkuin supistunut, minulla on jäänyt enemmän energiaa ja voimavaroja keskittyä niihin lähellä tapahtuviin asioihin, ja jeesata oikeasti sellaisia ihmisiä joiden elämään voin suoranaisesti vaikuttaa.

Loppupelissä sama paskahan täälläkin on vallalla kuin monissa uutisten vakiomaissa: Ahneus, egosentrisyys ja pätemisen sekä poliittisen peniksenmittailun tarve hallitsee kuvaa. Pienemmässä mittakaavassa ehkä. Ja täällä ihmisten tukirangat eivät ehkä ole niin helposti katkottavissa kuin monissa muissa maailman kolkissa. Sen takia kilpi on pysynyt kiiltävänä, ja ihmiset hymyilevät vielä tarvittaessa.

Vai pitäisikö sittenkin olla huolissaan asioista joihin ei voi vaikuttaa vaikka haluaisikin? Auttaako jeesustelu torikahvilassa tai sosiaalisessa mediassa ihmisiä, joista uutisissa puhutaan? Saako synninpäästön heittämällä pari kymppiä vuodessa hyväntekeväisyysjärjestön vallan rattaiden voiteluun. Ja onko ulkomaille tarjottu hyväntekeväisyys sittenkin lopulta vähän kuin länsimaisen lääketieteen tarjoama burana särkyyn? Johtuuko köyhyys ja nälänhätä köyhyydestä ja nälänhädästä?

Minä en tiedä, ehkä joskus tiedän.


Vinnie Paz f. Block McCloud - End Of Days

Itsensä voittamista

Istuskelin sunnuntaipäivänä rantakivillä Lahden sataman läheisyydessä katsellen, kuinka eri näköiset, -ikäiset ja -kokoiset ihmiset vilahtelivat rantaraittia ohitseni.
Erilaisia ihmisiä vilistelee pitkin rantaväylää tavallisenakin sunnuntaina. Tänä kyseisenä pyhänä erotuksena oli kuitenkin se, että monilla oli varsin sporttiseksi rakennettu ulkoinen habitus, ja kilpailunumero rinnassaan.

Rantakatua juosten ja hölkäten matkaansa taittaneet sadat ihmiset olivat osallistuneet Uusi Lahti -juoksuun, jonka reitti siis kiersi Lahden satama-alueen lävitse.
Juoksuharrastus tuntuu nyky-suomessa olevan kovasti voimissaan. Ja vaikka juokseminen juoksemisen vuoksi ei olekaan tuntunut meikäläisen kupilliselta teetä, on mielestäni hienoa, että iso kansanosa on löytänyt itselleen harrastuksen ja elämäntavan, joka oikeasti tähtää hyvinvointiin. Kymmenen vuotta sitten jos keskiverto-Virtanen olisi sanonut osallistuvansa Maratonille, olisi siihen heti epäilty liittyvän jonkinlainen vedonlyönti. Nykyisellään tuo reilu 42 kilometrin rypistys tuntuu olevan melkoisen yleinenkin suoritus lenkkeilijöiden keskuudessa.

Juokseminenhan on siitä hieno harrastus, kun se on niin alkeellinen. Toki hifistellä voi aina: varusteita ja juoksukouluja löytyy, ja juoksukenkiinkin voi halutessaan työntää suuriakin rahamääriä.
Ihan peruskivessään laji ei kuitenkaan poissulje mitään yhteiskuntaluokkaa tai liikuntakykyistä kansanosaa pois varustevaatimuksillaa tai kalleudellaan. Kaikki ovat lähtökohtaisesti samalla viivalla. Kirjaimellisesti. Ja vaikka voitkin siis vaikuttaa harrastamisen mukavuuteen erilaisilla tarvikkeilla, on avainasemassa itsensä piiskaaminen entistä kovempiin suorituksiin lenkkipoluilla.

Kansallisella juoksuajalla on aivan varmasti positiivinen heijastus kansanterveyteen noin fyysisestä vinkkelistä, mutta uskoisin sen olevan erinomainen tapa vahvistaa itseään myös henkisesti. Hienointa juoksemisen kaltaisessa harrastuksessa onkin mielestäni se, että se pistää ihmiset säännöllisesti kilpailemaan itsensä kanssa, ja haastamaan nimenomaan itseään.
Yhteiskunnassa ja työelämässä kun lähestulkoon kaikki perustuu nykyään vertailuun ja keskinäiseen kilpailemiseen, on äärimmäisen tervetullutta että ihmiset harrastavat enenevässä määrin asioita, joissa he etsiskelevät omia rajojaan nimenomaan itsensä haastamisen kautta. Kun rajoja etsiskelee itsestään, eikä niinkään tulostaulukoista tai sijoituksista, pääsee paljon paremmin tutustumaan siihen ainoaan henkilöön jonka kanssa on pakko olla tekemisissä.
Jos aina vaan heijastaa omaa osaamistaan muiden tekemiseen, saattaa omistakin taidoista syntyä helposti vääristynyt kuva. Omaan kuvaan omasta tekemisestä kun vaikuttaa muihin verratessa myös muiden suoriutuminen.

Vaikka näissä organisoiduissa juoksutapahtumissa onkin numerolaput rinnassa, ja suoritukset kellotetaan, uskoisin, että suurimmalle osalle kilpailunumero on vain todistuksena osallistumisesta, ja aika kellotetaan vain jotta itse kukin voisi haastaa itsensä kovempiin suorituksiin vastaisuudessa. Loppupelissähän tärkeintä juoksu-, tai monissa muissakaan huippu-urheilun ulkopuolisissa liikuntaharrastuksissa, ei varmastikaan ole se suoritus siellä kilpailussa, vaan se mitä tapahtuu siellä poluilla silloin kun näihin kilpailuihin valmistaudutaan. Kilpailuissa sitten mitataan se, onko asioita tehty oikein, ja miten hyvin itsensä haastamisessa on onnistuttu, mutta pääpaino harrastuksessa on se harjoittelu ja työn tekeminen päämäärien saavuttamiseksi. Pätee muuten sovellettuna liikuntaharrastusten ulkopuolellekin.

Täytyy myöntää etten itse en ole koskaan ollut erityisen innokas juoksija. Liikunta toki on ollut aina tärkeä osa elämääni, mutta juokseminen ilman mitään porkkanana toimivaa pelivälinettä on tuntunut kovin tylsältä tavalta liikkua. Luonnossakin tykkään kyllä liikkua, mutta mielummin kävellen. Siten pääsee paremmin fiilistelemään ympäröivää luontoa. Ehkä olen itse aikojen saatossa rakentanut liian jyrkän juoksuvastaisen mielipiteen, ja se määrittelee tekemistäni vielä tänäkin päivänä.

Olen kuitenkin onnistunut herättämään omaa olematonta juoksuharrastustani siinä määrin, että saan itseni raahattua joka aamu, välittömästi sängyn pohjalta, läheiseen metsään juoksemaan vänintään 3 kilometrin lenkin. Matka ei todellakaan ole mikään maailmoja mullistava. Teen sen lähinnä sen takia, että olen huomannut saavani sekä kroppani, että pääni paremmin mukaan uuteen päivään, kun pistän ruhon ja pumpun heti alkuun tekemään pikkuisen ylimääräistä. Joskus vedän tuon kolmosen lenkin pariinkin kertaan, riippuen hieman siitä, millaisia liikuntarasitteita on muiden lajien parissa tarjolla myöhemmin päivällä. Sen olen huomannut, että tosiasioiden hyväksyminen on tässäkin tapauksessa tarpeellista. 36- vuotias ei ole enää parikymppinen, ja 6 kilometrin aamulenkki jättää jälkensä tällaisen peruskuntoisen jaksamiseen esimerkiksi illan futispelissä enemmän kuin 3 kilsan aamuhölkkä.

Yhtä kaikki minulle on ollut jo melkoinen itseni ylitys pakottaa itseni polulle joka aamu. Vaikka mistään mullistavista matkoista ei tosiaan olekaan kyse, on ollut todella palkitsevaa vierailla epämukavuusalueella niin säännöllisesti, että se tuntuu päivä päivältä vähemmän epämukavuusalueelta.
Siitähän lienee kyse juoksuharrastuksessakin, ja esimerkiksi Maratoniin valmistautumisessa. Määrätietoisesta ja pitkäjänteisestä valmistautumisesta kohti tavoitetta, itseään askel askeleelta enemmän ylittäen.
Ehkäpä minäkin vielä jonain kauniina päivänä repäisen Maratonin merkkipaalun elämäni ansioluetteloon. Ihan vain jo senkin takia, etten ikinä uskoisi sitä tekeväni, ja pääsisin jälleen kerran todistamaan itselleni, ettei monissa asioissa kannata olla liian jyrkkä.

Kiireetön kesä 2015

Kiireettömyys on aika upea olotila. Omaksi onnekseni sain viettää pian syksyn tieltä väistyvän suven 2015 vapaana kiireestä. Meni se tosin myös taloudellisesti hieman laihoissa merkeissä, mutta pieni vyön kiristely on halpa hinta siitä, jos samassa rytäkässä on onnistunut hieman murtamaan kiireen illuusiota mielessään.

Sitähän se kiire kaiketi on? Keksitty ja oman pään sisällä luotu homma, asennekysymys. Mitään konkreettista tai käsinkosketeltavaa kiirettähän ei varsinaisesti ole olemassakaan. Se ei kävele vastaan työpaikan käytävällä, eikä se aja kyljestä sisään risteyksessä.
Kiire luodaan korvien väliin joko omalla toiminnalla tai toimimatta jättämisellä, tai sitten se syntyy itsestä riippumattomista syistä. Usein kuitenkin kiireisenä autossa rattia hakatessa kannattaa syyllistä etsiä ennemmin sieltä peruutuspeilistä, kuin väärin vaihtuvista liikennevaloista tai neljän ruuhkista.
Kiirehän on myös hyvin yleinen tekosyy olla tekemättä asioita. Aika useassa keskustelussa kuulee jossain välissä mainittavan, kuinka on kiire. Jotkut ihmiset kulkevat ympäriinsä hokien kuinka jatkuva kiire pitää otteessaan. Kyllä se kiire pian mielen valtaakin kun sitä tarpeeksi jaksaa hokea.

Kannattaa muistaa, että useimmiten kiire on valinta, ja sille on siten siis vaihtoehto. Kyse on pitkälti siitä miten asioita elämässään arvottaa. Jos myöhästyt naapurin Ritvan 50-vuotisjuhlista sen takia, että olet hörpännyt Jussin kanssa vielä toisenkin kupin kahvia, on vaihtoehto ollut olemassa.
Jos taas juokset työpaikalla päättömänä paperipinot lentäen ja avaimet hukassa, on sillekin vaihtoehto. Se, että omienkin empiiristen havaintojeni mukaan ajat ovat laihat, ja työpaikat kiven alla, ei kuitenkaan poista tuon vaihtoehdon olemassaoloa. Jos annat tirehtöörien kasata harteillesi vastuita, ja suostut tekemään enemmän kuin ehdit, olet valintasi tehnyt. Tuomiosta ei voi valittaa. Olet sen hyväksynyt arvottamalla taloudellisen yltäkylläisyyden havittelemisen oman henkisen hyvinvointisi edelle.

Joskus taas kiireen tunne iskee päälle, kun auto ei starttaa tai lento on myöhässä. Tai muuten vaan stressimittari alkaa kohota punaiselle sellaisista syistä joihin et itse voi vaikuttaa. Silloin ei auta kuin tehdä mitä voitavissa on, mutta hyväksyä itsestään riippumattomat syyt sellaisinaan. Se oikeasti helpottaa.
Usein jo asioiden laittaminen mittasuhteeseen jeesaa tilanteessa. Mikä on oikeasti niin tärkeää, että sen takia kannattaa panikoida ja laskea huomattavasti valmiuttaan toimia tehokkaasti?

Asioiden hyväksyminen on muutenkin aika hyvä ohjenuora elämään. Kaikesta tulee paljon mutkattomampaa kun hyväksyy asiat, tilanteet, itsensä ja muut ihmiset sellaisena kuin ne ovat. En tarkoita sillä sitä, että pitäisi jäädä killumaan tuuliajolle elämän vietäväksi, kun asiat vain nyt sattuvat olemaan näin.
Tee parhaasi asioissa joihin pystyt vaikuttamaan, ja nollaa negatiivinen vire hyväksymällä asiat joihin et pysty vaikuttamaan. Turha nillittäminen syö miestä rotan lailla.
Hyväksymisestä ja sen tärkeydestä elämässä saisi jo ihan oman lukunsa. Ehkäpä sellainen joskus vielä syntyykin.

Tietysti tässä kaikessa nousee esille sellainen ajatus, että helppohan se on työttömän retkun sieltä torikahvilasta huudella mukaviisaita ajatuksiaan kiireestä ja kiireettömyydestä.
Niin onkin.
Nämä nyt ovat vain ajatuksia, joita on enenevässä määrin pyöritellyt, kun ollaan päästy lähemmäs syksyä, ja ihmisten askeleet alkavat nopeutua kaupungin vilinässä.

Muistetaahan ottaa lunkisti, mut ei liian lunkisti että pysytään pystyssä.