Koitin tuossa hieman mietiskellä elämääni taaksepäin, ja napata sieltä sellaisia merkkipaaluja, joista kelpaisi sitten ehtoopäivinä siinä kuuluisassa kiikkustuolissa mahdollisille lastenlapsille turista.
Eipä niitä virstanpylväitä tullut loppupelissä paljoakaan esille. Siis sellaisia juttuja, jotka todella pomppaisivat framille aikajanalta arjen ja harmaan keskeltä.
Hienoja asioita on toki takana, sitä ei voi kiistää. Välillä on rytissyt ja välillä on rytissyt vähän enemmän. Maailmaakin on nähty vähän, mutta kuitenkin. Ja olenhan siinä välissä ehtinyt perustamaan vielä edelleen hengissä olevan futisseurankin.
Hienoja ihmissuhteita olen saanut elämääni solmittua, ja monet niistä rikastuttavat elämääni vielä tänäkin päivänä. Kahden lapsen syntymät ovat hienointa mitä elämässäni on tapahtunut. Siihen varsinaiseen tekoprosessiin meikäläistä tosin tarvittiin vain parinkymmenen sekunnin rypistyksen ajan, mutta työ lasten valmistamisesta elämään on toki vielä kesken. Hyvä on suunta siinäkin. Hienoja pieniä ihmisiä.
Ehkäpä tämä tuleva Lahti-Sisilia -koitos nousee sitten tulevaisuudessa esiin, kun rupean rajapyykkejä taustoistani listailemaan. Ehkä ei. Nähtäväksi jää...
Käyn edelleenkin mielessäni kamppailua: onko koko reissu ideana tyhmintä vai parasta mitä olen ikinä saanut päähäni? Luulisin, että vähän molempia. Raja tyhmän ja parhaan idean välillä tuntuu olevan veteen piirretty viiva. Häilyvä käsite, joka riippuu pitkälti katsojan näkökulmasta. Uskoisinpa jopa, että monet merkittävät teot ja teokset ovat lähteneet ideoista, jotka ovat aluksi saaneet sekä myötätuulta että vastustusta osakseen.
Pääasia kuitenkin lienee, että homma tuntuu itselle merkittävältä. Ei ympäröivä maailma tällaisesta reissusta mullistu. Aika ei pysähdy eivätkä vedet muutu viiniksi vaikka polkisin fillarini tyynen valtameren pohjaan. Itselleni tämä tulee kuitenkin olemaan merkittävä haaste.
Nykyään kun oikeastaan koko yhteiskunta rakentuu toisia vastaan kilpailemisen varaan, unohtuu usein,että ihmistä yksilöllisesti parhaiten kehittää nimenomaan kilpailu itsensä kanssa. Voisi siis kuvitella, että päivittäinen kamppailu itsensä kanssa koituisi lopulta henkilötasolla, jos ei parhaaksi ikinä, niin ainakin erittäin hyväksi ideaksi. Eikä pidä väheksyä myöskään tällaisen reissun meditatiivista vaikutusta. Poljinta pyörittäessä on aikaa ajatella ja olla ajattelematta. Itsensä kanssa on hyvä päästä sinuiksi. Tää ite on kuitenkin ainoa henkilö jonka kanssa on pakko hengata läpi elämän.
Toisaalta on vähän tyhmää edes miettiä erikseen merkittäviä hetkiä ja tekoja elämän varrelta. Kun osaa repiä ilonsa pienestä, osuu jo yhteen päiväänkin lukuisia merkkihetkiä.
Tulihan nyt kuitenkin pohdiskeltua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti